Ei päivitettävää

Hyvä on, ehkä tuo on vähän liioittelua. On minulla teille kerrottavaa, aikaa siihen ei vain tahdo löytyä. Koulu on pitänyt ajatukset pois blogista.

Tiedättekö, että minulla on ikävä neulomista. Sille ei tahdo enää löytyä aikaa. Pitäisi vain ottaa tiukka ajanhallintakuuri. Jos se vain nyt mitenkään minulta onnistuu. Luonnostani kun olen melko kuriton, mitä tulee tiukkoihin aikatauluihin. Ei siinä, olen minä ajoissa, kun tarvitsee ja myöhästelyn suhteen olen kurinalainen, mutta mitään mitä minun ei ole PAKKO tehdä, jää tekemättä tai etenee hyvin hitaasti. Kuri koululaisen ruodussa pitää.

Uudet luokkakaverit on upeita, jokainen omalla tavallaan. Me ollaan todella erilaisia, mutta kaikki kuitenkin samanlaisia. Me olemme tulevia sosionomeja, me olemme jokainen jollaintapaa sosiaalisia (hui, yllätys!). Me tulemme ryhmänä hyvin toimeen (ja toivottavasti tulemme jatkossakin). Mutta ei enempää niistä muista, kerrotaan enemmän minusta. Minä se sitten tykkään puhua minusta.

Koulussa on projektina ryhmätyö. Yritän tässä kovasti miettiä miten onnistun siinä parhaiten. Onhan tästä vuosia aikaa mistään ryhmätyöstä, viimeksi siis olen tehnyt jotain tällaista ennen vuotta 1995. Onneksi sellainen tuli heti tähän alkuun, pääsen heti toimimaan, enkä jumiudu paikoilleni. Tämä on minusta kuin koulujännityksen laukaisija. Minun on pakko toimia ja tehtävä se vielä parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä määrää paikkani toimijana luokassa, sillä meidän arvosanamme on riippuvainen siitä, MITÄ olemme onnistuneet saamaan aikaan messuille mennessä. Paniikki, se motivoi kummasti.

Ei enempää koulusta. Ei siitä voi puhua muutenkaan kuin yleisesti. Meitä sitoo kuitenkin vaitiolovelvollisuus, joten en voi puhua mitään yksityiskohtaista. Enkä kyllä haluaisikaan. Ei ole minun velvollisuuteni ryhtyä ruotimaan kuin omia tuntojani yleisesti.

Siirrytään lapsiin, jee (koska neulonta/käsityörintamalla ei mitään uutta, blaah).

Viime kesänä me käytiin Pieksänmäellä. Käytiin siis siellä shoppailemassa ja moikkaamassa Tyyneä, eli isosetäni vaimoa. Täytyy tehdä korjaus tähän kohtaan, MUUT olivat moikkaamassa Tyyneä, koska minä en löytänyt perille Eemelin kanssa.

Tyyne katseli serkun poikaa ja sitten meidän Tuhoa ja totesi, ettei meidän poika ole kyllä yhtään tullut isän sukuun. Sen sijaan serkkuni poika oli kuin ilmetty xxxxxxxx, samanlainen pellavapää kuin muutkin mummolan rannalla juosseet pikkuiset tässä vuosikymmenien varrella...



Hmm... Mitä tähän sanoisi? Tottahan se on. Sisko mietti, että Tuhossa näkyy tietysti jotain, mikä muistuttaa minua pienenä, mutta minä taas olen ulkonäöllisesti äidin sukuun tullut. Pojat muistuttavat eniten Simoa. Mikä on ihan totta. Varskinkin Emen kohdalla. Jokainen Simon isän ja Simon tunteva tietää heti kenen lapsenlapsi/lapsi hän on. Niin se vain on, miun lapset ovat kaikkea muuta kuin minun näköisiäni :D Lirkun kohdalla natsaa vielä huonommin. Joskus minusta tuntuu, että tyttö on pelkkää silmää ja ripseä. Toisaalta, haluanko minä lasteni näyttävän minulta :D Se onkin taas oma kysymyksensä...