Jouluisia hommia...

Jee, olen saanut jotain oikeasti aikaan. En ehkä olekaan niin katastrofi kuin pelkäsin. Kyllä tämä tästä... Stressittömänä on paljon helpompi ajatella asioita positiiviselta kannalta. Kun jaksaminen ei jakaudu monelle osa-alueelle, niin maailma näyttää kummasti hieman mukavammalta paikalta. Voi sanoa, että meilläkin on tullut paluu arkeen, juuri siihen ihanaan arkeen perheen kannalta, jossa riidellään, kun riitoja on, lapset saavat unta öisin, kun ei tarvitse murehtia ja itsekin voi huokaista välillä ja keskittyä stressaamaan koulua. Koulustressi on kivaa. Sillä edistää johonkin päämäärään pääsyä. Perheen sisäiset ristiriidat ja paine, joka siihen kohdistuu ulkoa, on sitä kaikkein kuluttavinta jokaiselle.

Tänään olen istunut paljolti koneen ääressä. Nyt on pää kipeä. Piti tulla terapioimaan itseään bloggailemalla... Joka siis tarkoittaa lisää istumista koneen äärellä. Haluan kuitenkin näyttää teille sen tärkeimmän, jonka tänään sain aikaan!

Pipari-, pipari-, piparitaikinaa, jee!!! Huomenna leivotaan lasten kanssa. Eli luvassa itkua, hampaiden kiristelyä, vatsaansa itkeviä lapsosia, taikinaa katossa, lattiallalla ja Viiliksessä. Ehkä tämä huominen vaatii vähän erikoisjärjestelyjä. Eme ja Lirkutin ovat vielä ok ottaa mukaan, mutta Viilikselle voisi järjestää oman paikan johonkin muualle. Minulla on tunne, ettei kukaan tahdo syödä räpäpalleroilla ja lapsen kuolalla höystettyjä piparkakkuja...


Tässä saattaa tietysti olla hieman liioittelun makua. Onhan tuota taikinaa enemmän kuin tarpeeksi kokonaiselle komppanialle.

Minulla on ilmeisesti alitajuinen tarve pitää huolta, ettei Lirkusta vain kehkeydy liian tavallista tuolla pihapiirissä. Meinaan innoissani hyökkäsin etuovesta piparitaikinakattilan kanssa mahtipontisesti karjaisten tyttärelle ja hänen kavereilleen, "Katsokaa ja ihmetelkää, se on PIPARITAIKINAA!!!" Luultavasti jos mies olisi taas huomannut, niin se olisi taklannut minut ja taikinan portailta tai lukinnut minut oven ulkopuolelle. Musta tuntuu, että minua pidetään muutenkin hieman outona täällä naapurustossa. Olen se "täti, jolla ei ole kaikki muumit laaksossa" ja josta kerrotaan lapsille kauhutarinoita. "Jos et nyt syö kunnolla ruokaasi, niin sinusta tulee kuin siitä naapurin tädistä". Hmm...

Ihanin vaihe piparitaikinan teossa on ensimmäinen osio. Kun kattilasta hulmahtaa kuumuvien mausteiden tuoksu. Se tuoksuu joululle. Ja minä tykkään joulusta!


Joulu on kiva, koska silloin saa syödä vatsan täyteen niitä ruokia, joita ei muulloin jaksa vääntää ja joita sitten yölläkin herätään syömään. Suklaata vedetään nassuun niin, että se tulee tihkuu jo ihonkin läpi. Kaikki lahjoo toinen toisiaan, postiluukusta tulee ne kaksi joulukorttia (hmm...), , kukaan ei stressaa tai tappele (kyllä, tämäkin on mahdollista!), asunto koristellaan ja ikkunoihin tehdään lumihiutaleita. Ehkä ihaninta on kuitenkin se lapsien joulunodotus. Sen takia jaksaa jo säheltääkin.

Viime vuonna tein näkemykseni joulusta parhaimmillaan. Nyt pitäisi keksiä jotain uutta.


Kysymys onkin, että mitä ihmettä sitä tänä vuonna tekisi? Jospas vääntäisi jotain vähän perinteisempää. Mukuloista mokoma oli kyllä ihan huippu. Minusta alkaa tuntua, että ne kasvaa ihan vinoon. Ehkä tämä joulu menee suoristuskurssin parissa. Tehdään sellasia söpöjä, oikeita jouluisia juttuja, puhutaan joulua jne. Pitääköhän sitä soveltaa käytettäväksi muulloinkin kuin jouluna?

Eipä ole paljon täällä hengailtu

"Miten niin liioittelua?"

Kirpparilöytö eurolla, se on kuulemma joku pingviini :D

Koulu on pitänyt kiireisenä. Jotenkin tuntuu, että kaikki kasautuu nyt päälle siellä ja ettei minulla ole aikaa saada entisiäkään töitä valmiiksi. Huolestuttaa, oikeasti. Ei kai minua muuten huolestuttaisi näinkään paljon ellei kyse olisi ryhmätöistä. Kun arvosana annetaan RYHMÄLLE, niin silloin on pakko tehdä enemmän kuin parhaansa. En minä halua olla se, jonka takia ryhmä saa oikeasti huonomman numeron.

Tässä on ollut vähän stressiä yhdellä jos sun toisella ja kun se koskee koko perhettä, on vähän jokaisella huono-olla. Perheen asioiden selvittely on vienyt uskomattoman paljon energiaa ja aikaa. Ei siinä paljon ole ollut ryhmätyön valmiiksi saattaminen mielessä, kun yrittää pitää itseäänkin kasassa. Sain kyllä terapeuttisen mambo-hattuni viimeisteltyä (Novita, syksy 2008).


Se sai sitten viikonloppuna kodin hyvältä äitipuoleltani, Katilta. Täytyy tehdä muutama lisää :D
Ja eipähän sitä ole koneaikaakaan kovin paljon. Simo vääntää omia koulutehtäviään ja minä omiani, joten tietokoneella vietetystä ajasta tapellaan verisesti.


Kävimme tosiaan taas siellä Meilahdessa. Kiviähän siellä oli ja jotain siemeniä. Masentavaa, että tuo poika jaksaa tunkea yhä edelleen kaikki sinne korvakäytävään. Vaikka ihan varmasti tietää, että kohta minusta pidetään kiinni, pakotetaan aloilleen ja sitten alkaa sörkkiminen.

"Ai tännekö ei saa tunkea mitään?"

Kumma juttu... Kun kuitenkin näistä lääkärireissuista on jäänyt lääkärikammo eli muistissa ei takuulla ole vikaa. Siihen en ainakaan mene vetoamaan.

Harmittaa, ettei ole ollut aikaa käsitöille. Aloitin tekemään Vienna-jämälangoista yhtä huivia. Siskontyttö sellaista kun kovasti toivoi. Aina siihen asti, että sai sen kaulalleen.
"Uaahahaa, kutittaa"


Noh, mie saan huivin. Vienna saattaa kutittaa kuin muurahaisarmeija pikkupöksyissä, mutta on se myös lämmin. Värit ovat tosin... miten tämän nyt ilmaisisi sellaisilla ihanilla kiertoilmaisuilla, joita Tuhon kohdalla käytetään... aah, mielenkiintoiset!

Mutta mahtuu tähän stressin sekaan myös jotain odotustakin. Odotan koenäytteitä Buzzadorilta ja Hopottajilta. Eläköön! Koekaniinit on siisti cool :D

Ihana syksyn perhonen piristämään kaikkien päivää. Voikaa hyvin, juokaa kuumaa kaakaota ja voikaa hyvin.