Jouluisia hommia...

Jee, olen saanut jotain oikeasti aikaan. En ehkä olekaan niin katastrofi kuin pelkäsin. Kyllä tämä tästä... Stressittömänä on paljon helpompi ajatella asioita positiiviselta kannalta. Kun jaksaminen ei jakaudu monelle osa-alueelle, niin maailma näyttää kummasti hieman mukavammalta paikalta. Voi sanoa, että meilläkin on tullut paluu arkeen, juuri siihen ihanaan arkeen perheen kannalta, jossa riidellään, kun riitoja on, lapset saavat unta öisin, kun ei tarvitse murehtia ja itsekin voi huokaista välillä ja keskittyä stressaamaan koulua. Koulustressi on kivaa. Sillä edistää johonkin päämäärään pääsyä. Perheen sisäiset ristiriidat ja paine, joka siihen kohdistuu ulkoa, on sitä kaikkein kuluttavinta jokaiselle.

Tänään olen istunut paljolti koneen ääressä. Nyt on pää kipeä. Piti tulla terapioimaan itseään bloggailemalla... Joka siis tarkoittaa lisää istumista koneen äärellä. Haluan kuitenkin näyttää teille sen tärkeimmän, jonka tänään sain aikaan!

Pipari-, pipari-, piparitaikinaa, jee!!! Huomenna leivotaan lasten kanssa. Eli luvassa itkua, hampaiden kiristelyä, vatsaansa itkeviä lapsosia, taikinaa katossa, lattiallalla ja Viiliksessä. Ehkä tämä huominen vaatii vähän erikoisjärjestelyjä. Eme ja Lirkutin ovat vielä ok ottaa mukaan, mutta Viilikselle voisi järjestää oman paikan johonkin muualle. Minulla on tunne, ettei kukaan tahdo syödä räpäpalleroilla ja lapsen kuolalla höystettyjä piparkakkuja...


Tässä saattaa tietysti olla hieman liioittelun makua. Onhan tuota taikinaa enemmän kuin tarpeeksi kokonaiselle komppanialle.

Minulla on ilmeisesti alitajuinen tarve pitää huolta, ettei Lirkusta vain kehkeydy liian tavallista tuolla pihapiirissä. Meinaan innoissani hyökkäsin etuovesta piparitaikinakattilan kanssa mahtipontisesti karjaisten tyttärelle ja hänen kavereilleen, "Katsokaa ja ihmetelkää, se on PIPARITAIKINAA!!!" Luultavasti jos mies olisi taas huomannut, niin se olisi taklannut minut ja taikinan portailta tai lukinnut minut oven ulkopuolelle. Musta tuntuu, että minua pidetään muutenkin hieman outona täällä naapurustossa. Olen se "täti, jolla ei ole kaikki muumit laaksossa" ja josta kerrotaan lapsille kauhutarinoita. "Jos et nyt syö kunnolla ruokaasi, niin sinusta tulee kuin siitä naapurin tädistä". Hmm...

Ihanin vaihe piparitaikinan teossa on ensimmäinen osio. Kun kattilasta hulmahtaa kuumuvien mausteiden tuoksu. Se tuoksuu joululle. Ja minä tykkään joulusta!


Joulu on kiva, koska silloin saa syödä vatsan täyteen niitä ruokia, joita ei muulloin jaksa vääntää ja joita sitten yölläkin herätään syömään. Suklaata vedetään nassuun niin, että se tulee tihkuu jo ihonkin läpi. Kaikki lahjoo toinen toisiaan, postiluukusta tulee ne kaksi joulukorttia (hmm...), , kukaan ei stressaa tai tappele (kyllä, tämäkin on mahdollista!), asunto koristellaan ja ikkunoihin tehdään lumihiutaleita. Ehkä ihaninta on kuitenkin se lapsien joulunodotus. Sen takia jaksaa jo säheltääkin.

Viime vuonna tein näkemykseni joulusta parhaimmillaan. Nyt pitäisi keksiä jotain uutta.


Kysymys onkin, että mitä ihmettä sitä tänä vuonna tekisi? Jospas vääntäisi jotain vähän perinteisempää. Mukuloista mokoma oli kyllä ihan huippu. Minusta alkaa tuntua, että ne kasvaa ihan vinoon. Ehkä tämä joulu menee suoristuskurssin parissa. Tehdään sellasia söpöjä, oikeita jouluisia juttuja, puhutaan joulua jne. Pitääköhän sitä soveltaa käytettäväksi muulloinkin kuin jouluna?

Eipä ole paljon täällä hengailtu

"Miten niin liioittelua?"

Kirpparilöytö eurolla, se on kuulemma joku pingviini :D

Koulu on pitänyt kiireisenä. Jotenkin tuntuu, että kaikki kasautuu nyt päälle siellä ja ettei minulla ole aikaa saada entisiäkään töitä valmiiksi. Huolestuttaa, oikeasti. Ei kai minua muuten huolestuttaisi näinkään paljon ellei kyse olisi ryhmätöistä. Kun arvosana annetaan RYHMÄLLE, niin silloin on pakko tehdä enemmän kuin parhaansa. En minä halua olla se, jonka takia ryhmä saa oikeasti huonomman numeron.

Tässä on ollut vähän stressiä yhdellä jos sun toisella ja kun se koskee koko perhettä, on vähän jokaisella huono-olla. Perheen asioiden selvittely on vienyt uskomattoman paljon energiaa ja aikaa. Ei siinä paljon ole ollut ryhmätyön valmiiksi saattaminen mielessä, kun yrittää pitää itseäänkin kasassa. Sain kyllä terapeuttisen mambo-hattuni viimeisteltyä (Novita, syksy 2008).


Se sai sitten viikonloppuna kodin hyvältä äitipuoleltani, Katilta. Täytyy tehdä muutama lisää :D
Ja eipähän sitä ole koneaikaakaan kovin paljon. Simo vääntää omia koulutehtäviään ja minä omiani, joten tietokoneella vietetystä ajasta tapellaan verisesti.


Kävimme tosiaan taas siellä Meilahdessa. Kiviähän siellä oli ja jotain siemeniä. Masentavaa, että tuo poika jaksaa tunkea yhä edelleen kaikki sinne korvakäytävään. Vaikka ihan varmasti tietää, että kohta minusta pidetään kiinni, pakotetaan aloilleen ja sitten alkaa sörkkiminen.

"Ai tännekö ei saa tunkea mitään?"

Kumma juttu... Kun kuitenkin näistä lääkärireissuista on jäänyt lääkärikammo eli muistissa ei takuulla ole vikaa. Siihen en ainakaan mene vetoamaan.

Harmittaa, ettei ole ollut aikaa käsitöille. Aloitin tekemään Vienna-jämälangoista yhtä huivia. Siskontyttö sellaista kun kovasti toivoi. Aina siihen asti, että sai sen kaulalleen.
"Uaahahaa, kutittaa"


Noh, mie saan huivin. Vienna saattaa kutittaa kuin muurahaisarmeija pikkupöksyissä, mutta on se myös lämmin. Värit ovat tosin... miten tämän nyt ilmaisisi sellaisilla ihanilla kiertoilmaisuilla, joita Tuhon kohdalla käytetään... aah, mielenkiintoiset!

Mutta mahtuu tähän stressin sekaan myös jotain odotustakin. Odotan koenäytteitä Buzzadorilta ja Hopottajilta. Eläköön! Koekaniinit on siisti cool :D

Ihana syksyn perhonen piristämään kaikkien päivää. Voikaa hyvin, juokaa kuumaa kaakaota ja voikaa hyvin.

Rusinoita!

Rusinoita, rusinoita, rusinoita, rusinoita, rusinoita!

Kiertoilmauksia ja lähetteitä

Kun tahdotaan hyväntahtoisesti ja kierrellen kertoa, että lapsenne on riehakas, käytetään sanoja "Pojallanne riittää energiaa". Kun tahdotaan selvästi kertoa, että miten et saa lastasi kuriin, tuijotetaan paheksuen, mutta ilman sanoja. Hei, hei! En minä tahallani ole tehnyt lasta, jolla on pöksyjen sisällä muurahaisia! En minä ole tähdännyt siihen, että pojalle keskittyminen on yhtä kuin kaksi sekuntia paikoillaan ja uuden kohteen etsiminen. Huokaus...

Olimme lääkärissä. Lopputulos on, että pojalla on luultavasti mustelmia käsivarsissa, jaloissa ja otsalla, kun oli pakko puristaa poikaa kovaa, jottei saada tärykalvoa hajalle. Niin ja se tärkein eli lähete Meilahteen, kun ei sitä U.S.O:ta saa pois sieltä (Unknown Stuck Object). Lähetteessä lukee:
" Tavallisesti terve. Taipumus työntää pikkuesineitä korviin, niin käynyt nytkin. Yritetty imulla ja tentaakkelillakin saada pientä kiven (?) murusta vas. korvasta pois, ei onnistu.

Suos. koht. teille korvan vierasesineen poistoon, mahd. sedaatiossa?"

Eli me ei varmaan syödä mitään huomenna. Jos poika pitää tainnuttaa, niin mahan on parasta olla tyhjä. Voi kamala mikä päivä huomisesta tuleekaan!

Kivikorvani mun...

...Tuhon pentele on taas tunkenut jotain korviinsa! Voi jumankiuta!

Ei sille ole ainakaan älliä suotu

Keskusteltiin miehen kanssa autosta siitä, että Sateen yläastekin on keskustassa. Simon mielestä se ei tulisi kuuloonkaan. Minä sitten sanoin, että Sade on niin fiksu, ettei se ryhdy kaupungilla notkumaan. Simo vain taas jotain tavanomaista omaan lakoniseen tyyliinsä, johon minä virnistellen väläytän, että yritän vaikuttaa Sateeseen jo nyt aivoaaltojeni avulla. Siten hänelle ei tulisikaan tarvetta tai halua hengailla kaupungilla tulevaisuudessa.
"No eihän noi sun aivoaallot ole minuunkaan tehonneet..."
Ja mitä minä älykääpiö meinaan siihen vastata?
"Ei niin, sulla onkin idioottikilpi!"

Onpas taas fiksu olo!

Ei päivitettävää

Hyvä on, ehkä tuo on vähän liioittelua. On minulla teille kerrottavaa, aikaa siihen ei vain tahdo löytyä. Koulu on pitänyt ajatukset pois blogista.

Tiedättekö, että minulla on ikävä neulomista. Sille ei tahdo enää löytyä aikaa. Pitäisi vain ottaa tiukka ajanhallintakuuri. Jos se vain nyt mitenkään minulta onnistuu. Luonnostani kun olen melko kuriton, mitä tulee tiukkoihin aikatauluihin. Ei siinä, olen minä ajoissa, kun tarvitsee ja myöhästelyn suhteen olen kurinalainen, mutta mitään mitä minun ei ole PAKKO tehdä, jää tekemättä tai etenee hyvin hitaasti. Kuri koululaisen ruodussa pitää.

Uudet luokkakaverit on upeita, jokainen omalla tavallaan. Me ollaan todella erilaisia, mutta kaikki kuitenkin samanlaisia. Me olemme tulevia sosionomeja, me olemme jokainen jollaintapaa sosiaalisia (hui, yllätys!). Me tulemme ryhmänä hyvin toimeen (ja toivottavasti tulemme jatkossakin). Mutta ei enempää niistä muista, kerrotaan enemmän minusta. Minä se sitten tykkään puhua minusta.

Koulussa on projektina ryhmätyö. Yritän tässä kovasti miettiä miten onnistun siinä parhaiten. Onhan tästä vuosia aikaa mistään ryhmätyöstä, viimeksi siis olen tehnyt jotain tällaista ennen vuotta 1995. Onneksi sellainen tuli heti tähän alkuun, pääsen heti toimimaan, enkä jumiudu paikoilleni. Tämä on minusta kuin koulujännityksen laukaisija. Minun on pakko toimia ja tehtävä se vielä parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä määrää paikkani toimijana luokassa, sillä meidän arvosanamme on riippuvainen siitä, MITÄ olemme onnistuneet saamaan aikaan messuille mennessä. Paniikki, se motivoi kummasti.

Ei enempää koulusta. Ei siitä voi puhua muutenkaan kuin yleisesti. Meitä sitoo kuitenkin vaitiolovelvollisuus, joten en voi puhua mitään yksityiskohtaista. Enkä kyllä haluaisikaan. Ei ole minun velvollisuuteni ryhtyä ruotimaan kuin omia tuntojani yleisesti.

Siirrytään lapsiin, jee (koska neulonta/käsityörintamalla ei mitään uutta, blaah).

Viime kesänä me käytiin Pieksänmäellä. Käytiin siis siellä shoppailemassa ja moikkaamassa Tyyneä, eli isosetäni vaimoa. Täytyy tehdä korjaus tähän kohtaan, MUUT olivat moikkaamassa Tyyneä, koska minä en löytänyt perille Eemelin kanssa.

Tyyne katseli serkun poikaa ja sitten meidän Tuhoa ja totesi, ettei meidän poika ole kyllä yhtään tullut isän sukuun. Sen sijaan serkkuni poika oli kuin ilmetty xxxxxxxx, samanlainen pellavapää kuin muutkin mummolan rannalla juosseet pikkuiset tässä vuosikymmenien varrella...



Hmm... Mitä tähän sanoisi? Tottahan se on. Sisko mietti, että Tuhossa näkyy tietysti jotain, mikä muistuttaa minua pienenä, mutta minä taas olen ulkonäöllisesti äidin sukuun tullut. Pojat muistuttavat eniten Simoa. Mikä on ihan totta. Varskinkin Emen kohdalla. Jokainen Simon isän ja Simon tunteva tietää heti kenen lapsenlapsi/lapsi hän on. Niin se vain on, miun lapset ovat kaikkea muuta kuin minun näköisiäni :D Lirkun kohdalla natsaa vielä huonommin. Joskus minusta tuntuu, että tyttö on pelkkää silmää ja ripseä. Toisaalta, haluanko minä lasteni näyttävän minulta :D Se onkin taas oma kysymyksensä...

Joskus sitä kai voisi vähän taipuakin

Simo lähti lukioon...
Simo vastustaa ajatusta tekstauksen käytöstä kirjoituksista...
Simo perusteli asiansa opettajalle tikkukirjainten käytöstä...
Naurettavaa, eikö vain?
Noh, asiaa viedään eteenpäin ja tikkukirjaimien käyttöä kirjoituksissa tutkitaan...
Mitä?!?
Ihme vetkuli!

Koulu on taas, koulu on taas...

Huh, johan on päiviä. Koulumatkat venyvät kahden tunnin mittaisiksi suuntaansa. Joten aamulla herään 5:30, jotta kerkiän tekemään ja tarkistamaan kaiken. Sitten pyöräillään pysäkille, joka vie noin 15-20 minuuttia tällä säällä ja tällä hetkellä. 6:20 tulee bussi, joka maksaa opiskelija-alennuksella 6,80. Helsingissä noin puoli seitsemältä. Juostaan rautatieasemalle ja napataan paikallisjuna, johon en alennuksia saa muuta kuin ostamalla lippuja, joilla pääsee Keravalle asti. Siellä istutaan parikymmentä minuuttia. Koulussa ollaan vähän yli kahdeksan.

Ja iltapäivällä sama rumba. Näin iltaisin olen todella, TODELLA väsynyt. Simo on nyt päivisin lapsien kanssa ja iltaisin istuu iltalukiossa. Kummallakin on vähän sopeutumisongelmia. Pitää varmaan alkaa harkitsemaan sitä autoa ja autolla kulkemista tosissaan, sillä puolituntia on huomattavasti vähemmän kuin 2 h yleisissä istumista.

Mieli on nyt ääriään myöten täytetty erilaisilla kysymyksillä. Osa mieluisempia mietittäviä kuin toiset. Mutta pakko kai niitä on läpi käydä, oli se kuinka epämiellyttävää tahansa. Toisaalta vahvimpana on tunne, että tämä on se minun alani. Että tästä minä tulen löytämään jotain, joka innostaa minua. Tästä minä saan ammatin. Päivä kerrallaan! Sillä tavoin aion mennä. Ja tärkeintä on kai yrittää nyt sovittaa opiskeluaikataulut ja perhe. Kun Simokin on siellä iltalukiossa ja hänenkin pitää pystyä tekemään läksyt ja opiskelemaan. Aika, siitä voi tulla vielä suurempi kriisi meille kuin rahasta...

Opiskelijan omakuva

Läiskäisivät meitä sitten ensimmäisellä ryhmätyölläkin. Mitenköhän osaan toimia ryhmässä? Entäs jos muut pettyvät panokseeni? Onneksi joudun harjoittelemaan tällaista. Kun on pakko ottaa osaa ja tehdä parhaansa, niin sitä on heittäydyttävä mukaan, pelotti tai ei! Eniten minua kai karmistuttaa ajatus siitä, että joudun suuren yleisön eteen. :D Kai sekin helpottaa tämän 3,5 vuoden aikana?

Ajatus siitä, että minä saan ammatin ja pääsen harjoittamaan sitä on kutkuttava. Se täyttää minut innolla ja odotuksella. Ja ennen kaikkea se, että pääsin koulunpenkille on upea tunne. Olen odottanut sitä, että voin täyttää pääni tiedolla. Ehkä se mieli muuttuu siinä vaiheessa, kun taivallan virkamiesruotsia läpi, heh. Siinäpä haastetta kerrakseen. Ja koitinkivi, koska olen aina pelännyt käyttää ruotsia, puhua sitä, jopa sen opiskelu on tuntunut epämieluisalta.

Paljon tehtävää, joten minun on lopetettava. Pitää suhertaa jotain tavoitteistani ja tehdä vähän taustatutkimusta perhetyöstä ja siitä, mitä se pitää sisällään.

Eemelin ensimmäinen sanoitus

VEIT MINUN SYDÄMEN

Puut kaatuneet,
veit minun sydämen.
Kukat oli palasiks,
myrkky annettiin,
ne laitettiin pois.
Tuli lehti sisälle,
ei haitannut,
omenaa söi yks poika
ja kurkkua myös.
Joku tyttö soitti ja
poikakin tuli soittamaan.

Puut kaatuneet,
veit minun sydämen.

Yks poika ja yks tyttölapsi
tuli koulusta
ja pisti pipon päähän
ja meni ulos,
mutta siellä oli ukkonen,
joten tuli sisälle.
Ei mennyt tietokone rikki,
joten poika pääsi pelaamaan muumipeliä.
Ei mennyt tiettari rikki,
vaikka oli ukkonen.
Ei ollu rikki,
yks poika meni leikkii
ja se poika oli Jami.

Hmm...

Voi muhkeat pullat sentään

Ihan yllätyin, kun kurkkasin liinan alle! Katsokaa ja ihastelkaa, se turposi, lihoi ja pullistui sittenkin.


Sen pyöreä, rasvainen olemus hävitti viimeisetkin pelkoni epäonnistumisesta. Mainittakoon, että taikina oli koostumukseltaan hieman outoa, vaikka makua se ei haitannut.

Huusin iloissani Emelle tuleeko hän leipomaan ja yläkerrasta kuului kaksi riemusta kiljuvaa ääntä. Eli "Joooo" ja "Puta puta amputa amputa, puta mun mummu, aaaaaaaaaaaaa" Juu, tiedän kuinka surkuhupaisaa tämä on. Eme hoki pienenä "Tush" ja nyt tuo nuorimmainen huutaa "Puta puta"

Eemeli hoiti sen vaivauspuolen niin, että käsivarressa lihakset pullisteli ja Viljami auttoi armeliaasti syömällä taikinaa. Eemeli kiljuu, että Tuhon pitää lakata rikkomasta sen pullia ja minä huudan, kun jätkä vetää kourallisen taikinaa hetulaansa.


Sitten sitä taikinaa oli niin paljon suupielissä, ettei Viilis meinannut saada suuta auki. Autetaanko me sitä? Ei, me haetaan kamera. Valitettavasti suurin osa taikinasta ja hullunkurisesta kielellä lipomisesta oli loppunut, kun sain etsimen kohdistettua nuorimmaiseen.

"Taikinaa? Lisää? Missä?"

Työ on muuten tekijänsä näköinen. Minun pullani kyllä turposivat uunissa lisää, mutta leveyssuunnassa. Simo tuli alakertaan. Minusta tuntuu, että hän pitää minua vähän vähäjärkisenä silloin tällöin. Minä selostan tarinaa leipomisen vaikeudesta ja Simo katselee pohdiskellen levähtäneitä leipomuksiani.
"Jos niiden piti olla sämpylöitä ja niistä tuli melkein pullia, niin silloin nuo on pumpeloita"
Ilmeisesti Simosta luomukseni ei täyttänyt kummankaan, sämpylöiden saati pullien tiukkoja kriteereitä. Kyllä se niitä kuitenkin söi, kaikki söi, ne oli hyvä pumpeloita. Ne maistuivat melkein sämpylöille, mutta pullamaisella tavalla.



Tiedättekö muuten ne kamalat vanhemmat, jotka ottavat valokuvia ja videokuvaa, kun lapsi huutaa apua, sen sijaan, että auttaisivat ensin (katso ylempää pullanaaman kuvaa). Heh, en tiedä miten tässä näin kävi, mutta joskus lopputulos on sen arvoinen.

Ilmeisesti Simon ja Sateen reitit törmäsivät jossain vaiheessa kilpaillessa kumpi saa olla kuntopyörällä? En tiedä, mutta huumoriarvo tällä kuvalla on loputon. Anteeksi pyydän kaikilta niiltä ihmisiltä, joille sydämettömyyteni saattaa aiheuttaa mielipahaa... Poliittisesti korrekti, nääs.

Nyt olemme päässeet muuten tähän pisteeseen. Viilistä väsyttää. Tuho-vaihde on muuttunut "mua ketuttaa, väsyttää ja mä tahdon huomiota nyt tai sitten vain sammun" asentoon.


Morjens...

Ryhdyin tekemään sämpylöitä

Ravistelin tuossa kuivahiivapussia kädessäni. Vain yksi pussi, muuta en löytänyt. Yleensä minulla on hiivaa naapurinkin tarpeiksi, mutta ei tänään. Sämpylät on kivoja, eikö vain? Päätin tehdä sämpylöitä puolikkaan annoksen. Etsin kupin, jauhot, otin esiin öljyn, suolan ja kuumensin vettä vedenkeittimissä. Vettä kuppiin ja jauhoja perään. Huomio, huomio! Vesi on liian kuumaa, jäähdytellääs ja mietitään miten sitä nyt tuli jo tässä vaiheessa niitä jauhoja sinne heitettyä.

Kun laiha jauhovelli on jäähtynyt, alan lusikoimaan maailman epäkäytännöllisimmällä jauhokauhalla jauhoja kuppiin eli sillä ruokalusikalla. Leivonta-astia on oikeaoppisesti tiskipöydällä ja jauhoastia työpöydällä. Joten jokaisella kukkurallisella puolet tippuu matkalle. Jesh, taas olen kuorruttanut lattian jauhoilla. Huokaus, alkaa jo huolestuttavasti palata muistot omenapiirakan teosta. Mummolassa onnistuin leipoessa tekemään sellaisen sotkun, että isä antaa varmaan sapiskaa, kun näkee mikä määrä rasvaläikkiä on imeytynyt seinille. Siellähän on sitä pehmeää seinäpäällystettä. Sellaista, jota on monissa vanhoissa maalaistaloissa, siihen sai jopa ennen vanhaan tukea valtiolta, kun sitä seinilleen lykkäsi. Äh, en minä kuitenkaan nimeä muista, palataan taikinaan!

Lapon jauhoja veteen ja tajuan, etten ole sekoittanut sitä pirun hiivaa joukkoon. Kasa taikinan päälle ja hiiva siihen, piru vie, kyllä se näinkin käy? Päätän ripotella joukkoon vähän sokeria, sokeri se antaa kunnon potkua hiivalle ja teen sen kaatamalla sitä suoraan sokerikupista. Humps ja plops. Sinne se katosi! Jee, me tehdäänkin... pullaa?

Tyylikkäästi yritän pelastaa tilanteen viimeiseen asti (vähän kuin neuletöissä ennen kuin heitän työn seinään ja purkaan sen). Sulatan summanmutikassa rasvaa mikrossa. Mikro piippaa ja mitä minä ääliö nyt keksin!!! Kaadan sen kuuman margariinin suoraan kulhoon!!! Voi kääliö!

Ja lopputulos on? Luultavasti hiiva on tapettu, kämmenselkä punoittaa eli sain lieviä palovammoja ja Viilis levitti hauskat jauhot sieltä nurkasta ympäri tiskipöydän edustaa. Ei se ole helppoa olla minä...

Tulenpa kertomaan myöhemmin miten kävi. Muistakaa! Syö särkeä, se kasvattaa järkeä, syö pullia, se kasvattaa Nykästä.

Penteleen koiperhoset!

Saimme ikäviä vieraita. Huomio, huomio, paino sanalla vieraita, sillä en ajatellut kestittää heitä pitkään. Ja toivottavasti en nyt toivo liikoja, sillä minulla ei todellakaan ole halua syöttää koiperhosille villavaatteitamme, ihania rakkaita lankojani tai mitään muutakaan, mitä asunnostani nyt vain voi heille löytyä.

Luultavasti pelkkä tavallinen kaupan muovipussi ei riittänyt pitämään mummolan lankoja tarpeeksi ilmatiiviisti piilossa. Tai sitten toukkia on pudonnut jo mummolassa vaatteidemme joukkoon? En tiedä, joka tapauksessa nyt niitä meillä on ja niistä on päästävä eroon. Kiitokset Muksuaitalle nopeasta ja hyvästä kaupankäynnistä. Tilasin tosiaan seuraavia tuotteita jo puhdistettuihin kaappeihin ja sivelin vaatekaappiemme ovien pieliin ja kaikille kriittisille paikoille punaseetriöljyä. Punaseetri, ainakin irkkikanavalla sitä suosittelivat ja sitten lähdinkin seetrimetsälle metsästämään pelastusta.

Nyt, koska takana on viikko taukoamatonta siivoamista, selkäni vikisee jo armoa. Näin kipeä se ei olekaan ollut aikoihin. Vedin jo troppiakin naamaan, kun tuntui, ettei aamulla päässyt sängystä ylös suorassa. Eilen jo totesinkin hieman masentuneena, etten vain enää jaksa ja tarvitsen lepoa. Mutta pakko kai se on käydä vielä läpi tyttären kaappi, liinavaatekaappi, miehen vaatekaappi ja sitten juhlavaatekaappi. Loputonta tämä on! Kohta en pysty enää ikinä kävelemään suorassa, luultavasti en pysty edes matelemaan jalat ojennettuina ja selkä maata vasten.

Kävin muuten ostamassa saunoitetuille langoilleni ilmatiivitä astioita lisää. Otin punaisen lipaston pois, puhdistin sen ja siirsin tyttären huoneeseen. Eilen mies kiljaisi hämmentyneen järkyttyneellä äänellä, että olenko tosissani ja että onko nuo kaikki laatikot täynnä lankaa :D Ja minulla ei sitä lankaa tosiaan edes ole paljon, kun verrataan moneen muuhun neulojaan. 115 litran laatikkotilaa, niihin ne mahtuivat. Luultavasti miehellä ei ole tähän asiaan paljon sanottavaa, koska nojatuolillani istuu miehen kokoinen Homer-patsas, asuntomme seinät on kuorrutettu figuureilla, SW-miekoilla ja muulla sälällä. Kirjahyllyyn on tungettu lisää figuureja ja leluja sekä rivi rivin jälkeen sarjakuvia... Ja makuuhuone? Otan joskus kuvan, se on varastotila. Siellä ei ole seinää sitten keräilyhuoneen tyhjentämisen jälkeen näkynytkään, sillä se on pahvilaatikkojen takana piilossa. Ja ne laatikot... ne ovat täynnä leluja. Kun puhutaan keräilijän kanssa elämisestä...


Ehkäpä käperrynkin vain sohvalle ja annan olla taas. Leivon poikien kanssa ja luen sitten Dawkinsin Jumalharhaa tuulihattujen tai pullan kanssa? Tai ehkä keskityn tänään nimikirjoihin? Nimet, ne ovat sitten ihania!

Ei ihan lankalauantai, mutta keskiviikko kai käy?

Lankaa, lankaa, lankaa, lankaa. Puhutaan langasta, jookos kookos!

Mummolan lankoja pestyinä ja kuivumassa saunanlauteilla. Mitä lie laadultaan? Paksua se on kuin mikä!

Lohdullinen Ainosta tehty kaulahuivi. Ihanaa lankaa!

Hammastani jomottaa, ei vielä kovaa, mutta tarpeeksi. Siis sen verran lisääntyvissä määrin, että entiset kipukokemukseni ovat osoittaneet tämän kasvavan nousevassa käyrässä, ei laskevassa. Olen ikävän tietoinen, että tämä on puhtaasti itseaiheutettu harmi. Pesen hampaani aamuin illoin, käytän hammaslankaa, mutta ne se makea ei taida tehdä hampailleni yhtään hyvää. Heti aamukahdeksalta soitin epätoivoissani päivystävälle hammaslääkärille, nyt kello 9:45 olen todennut, etten saa suutani auki. Koko poskikin on kipeä. (Hammaslääkärissä käyty. Tasoittivat hampaita ilman puudutusta, nyyh. Hammas elossa, ehdotti jotain laitetta suuhun, joka estää minua puremasta enää lisää hampaita kuolioon. Ja tämäkin hammas menee siihen pisteeseen, jos ei narskuttelu yöllä lopu, plääh!)

Kiitos lääketeollisuudelle, jotka keskittyvät poistamaan potilaidensa kipua (ja viemään heiltä rahat). Suomeksi siis syön nappia naamaani. Olen siinä määrin epätoivoinen, että heitin avoimeen hetulaani jopa vessanpöntön viereen pudonneen lääkkeen (jos ei Viljami sairastu pöntön nuolemisesta, niin en kai minäkään?). Niitä ei ole paljon jäljellä, mutta tarpeeksi siihen asti, että pääsen lääkäriin. Mutta se siitä hammaskivusta. Nyt on keskityttävä johonkin muuhun kuin siihen.

Ruskea shaali syksyn pimeisiin aamuihin. Ohje Dropsin sivuilla.

Olen aivan innoissani neulomisesta ja virkkauksesta. Siirryin pöökallopeitostani uusiin haasteisiin ja jätin sen hetkeksi hautumaan. On tosiaan itsellevahingollista keskittyä vain yhteen työhön... Lukuunottamatta kiireellisesti ja välttämättä valmiiksi saatavia projekteja. Siis sellaisia, mistä saa rahansa asiakkaalta tai sellaisia, jotka tulevat juhliin ylle. Sain siis ainakin yhden projektin valmiiksi. Neuloin itselleni Dropsin Vienna-langasta ihanan lämpimän shaalin, jonka voin heittää kylminä syys- ja talvipäivinä takkini päälle, kietoa jopa kaulalleni ja sitten lämmittää itseäni pitkinä koulupäivinä.

Viennaa ja 7-veljestä, samassa laukussa ja sulassa sovussa?

Nyt tarkoitukseni on tehdä itselleni Star Wars-olkalaukku. Saa nähdä miten onnistun tekemään siihen kapinnallisten logon. Suunnittelin kuvan (ensimmäistä kertaa) ja nyt kokeilen toteuttamista (ensimmäistä kertaa). Tämä tosiaan vie mukanaan. Miksi en ole aiemmin aloittanut neulomista ja virkkaamista? Miksi en ole tajunnut miten upeaa on hipelöidä lankoja kuvitellen mielessään mitä kaikkea upeaa tästäkin voi saada aikaan. Ja miten en ole tajunnut sitäkään, että omasta kehittymisestä, olkoon se kuinka hidaista ja solmuista tahansa, on niin ylpeä ja tuntee oikeasti saavuttaneensa jotain? Lankakauppa on tällä hetkellä minulle kuin taivas. Saan sydämentykytyksiä siitä, että ladon lankoja koriin hyväillen niitä.

Teddy, Teddy, Teddy, Teddy

Olen siis pettänyt lupaukseni, etten osta uusia lankoja ennen kuin vanhoja on kulutettu. Ehkä tuo shaali voidaan laskea lankojen kulutukseksi? Kävi kuitenkin niin, että jouduin ostamaan näille ihanille Mohair-langoille ja teddyille uuden laatikon edellisten päälle. Ja vieläkin on yksi muovipussi lattialla täynnä 7-veljestä lankoja. Hukun seiskaveikkaan! Se on kyllä kieltämättä käytännöllinen lanka, ei sen puoleen. Ja sitä menee PALJON pöökallopeittoon.

Kävin hakemassa myös Robin Hoodin tarjouksesta (3 kpl 7-veikkaa kympillä) lisää mokomaa lankaa. Tarvitsen tuota vihreää Viennan seuraksi, koska teen kaksinkertaisella langalla SW-laukkuani ja tuota punaista sekä valkoista siskonpojan Nintendo Mushroom-hattuun. En vain tiedä ihan tarkalleen miten sen toteuttaisin. Liian löysä se ei saa olla, pitäisikö se tehdä kaksinkertaisesta langasta, kuinka ohuita puikkoja käytän siihen, pitääkö sen levetä kuitenkin vähän vai teenkö vain munankuoren muotoisen lätsän... HUOKAUS, aloittelijan mieleni on pyörällään kaikista näistä kysymyksistä!

"Kamera, anna mä tökkäisen ihan äkkiä!"

Viljamin sormenjäljen takaa otettu onnistunut otos!

Ehkä voisin käydä lepuuttamassa neulomispulmien (ja Dawkinsin Jumalharhan) rasittamia aivojani johonkin kulttuurilliseen kohteeseen... Lapsien kanssa kenties. Tosin miten tuon Viljamin kanssa uskaltaa mennä mihinkään? Niin kamala kaupunkireissu tuon lapsen kanssa tuli taas tehtyä. Siihen kuului taas autotielle karkaamista, veteläksi heittäytymistä erinäisissä paikoissa, kuten keskellä ruuhkaista suojatietä, kiukuttelua, huutoa, pään hakkaamista lattiaan, tavaroiden viskomista, you name it! Kuvitelkaa häntä museossa. Ehkäpä hänet jätetään suosiolla hoitoon?

Mutta miten olisi luonnontieteellinen tai Suomen kansallismuseo? Simo tahtoisi käyttää koko perheen erilaisissa taidenäyttelyissä ja Suomenlinnassa. Runebergin kotiin meidän ei Simon mukaan kannata mennä. Ei se heebo ole edes koskaan kotona, kun sinne menee...

Hiusväriarvostelu

Féria L'oreal
Väri: mustanruskea, tuhka
Arvio: Voi *piip* ja *piip*, joka *piiiiiiip piiiip pip piiiip*

Johan oli tuskallinen kokemus... Sitä väriä on nyt joka paikassa (seinillä, lattialla, pöntössä jne), olin kirjaimellisesti musta päästä varpaisiin ja se hiton väri valui noroina kasvoille, selkään, korville, korvientaustalla. Argh.
Väri on ehkä yhtä intensiivinen. Ainakin vielä, mutta jos sitä tätä menoa lähtee joka suihkun jälkeen (vesi värjääntyy vieläkin :D ja sitä on huuhdeltu huuhtelemisen jälkeenkin) niin mitä jää jäljelle.

Kou-Kou-Kouvolaan

Alkaakohan tuo nuorinkin pelkäämään pimeää? Meillä on jatkuvasti jokin valo päällä kotona. Tuo meidän viisivuotias käy varmistamassa sen. Kyllähän minä tietysti ymmärrän sen pelon, ei sille mitään mahda. Mutta miten sitä voisi hoitaa? Jos annan taskulampun, sitä ei sytytetä hädän hetkellä. Ei, se palaa läpi yön pimeydessä ja aamulla lamppu huutaa lisää ravitsevia pattereita vatsaansa. Pahimmaksi ongelmaksi tässä on muodostunut se, että minua häiritsee valot niin paljon, etten saa unta, mikäli ne on päällä. Ja jos nukahdan, olen puoliunessa ja koko ajan tietoinen tuosta häiriötekijästä. Ja tässä puhuu siis nainen, joka on joutunut täysin paniikkiin vielä vuosia sitten pelkästä hämärästä. Pakotin itseni pois pimeän pelosta, koska valo tosiaan häiritsee untani ihan yhtä paljon kuin pimeyden pelko. Lisäksi en halunnut siirtää pimeän pelkoa esikoiseen, joka tosin jossain määrin epäonnistui.

Tuho ei pelkää pimeää, hänestä on mukava paeta vaikka pilkkopimeässä sängystä kunhan vain pakoon pääsee, eikä tarvitse nukkumaan käydä. Hänen pelkonsa ovat aivan erilaisia. Hän saa mm. näistä kahdesta youtube videopätkästä kamalan paniikin. Sellaisen, että hän kiipeää jalkaa pitkin turvaan syliin, tärisee ja itkee hysteerisenä

Spidermanputoaa

GreenWing ja huilutanssi

Näiden kahden älyttömän pelon lisäksi huudon saavat aikaan Sims-pelin alkutunnarin loppuminen (joka on varmaankin enemmän harmia sen loppumisesta kuin pelkoa) ja tv:n valvetilan punainen valo. Voin siis kertoa jokaiselle, että meillä ei pidetä telkkaria koskaan valvetilassa.

Mummolassa keskimmäinen tahtoi mennä kellariin. Mikä on tietysti todella pelottava paikka. Portaat ovat metalliset ja näet siis jalkojesi alla pelkän pimeyden. Ne ovat sen lisäksi todella jyrkät. Kellarissa on nykyään tosi valoisaa, minun ollessani pieni se oli paljon hämärämpi. Siellä ei ole ikkunoita, ne on muurattu umpeen ja tilalla on vain tuuletusaukot. Lattian läpi tihkuu vettä ja se on sellaisen ruskean limaisen massan peitossa osin kohdista. Ja siis tuota vedentihkumista ei valitettavasti voi estää, talon alla kun kulkee lähteitä. Paljonkohan sieltä saa säteilyä?

Eemeli siis seisoi siinä kellarin paksun ja raskaan oven edessä rystyset valkoisina uutta Ranualta ostettua jääkarhusateenvarjoaan puristaen.
"Onko siellä alhaalla rottia?"
"Ei ole kulta"
"Entäs norsuja?" Eemeli tokaisi silmät kauhusta pyöristyen.
"Ei, ei sieltä ainuttakaan norsua löydy"
Noin kymmenen muun eläimen jälkeen ja loputtomien vakuuttelujen päätteeksi sain keskimmäisen vietyä kellariin. Kyllä, se on lapsista pakollinen turistikierros mummolassa. Heitä vain pelottaa niin peevelisti mennä sinne alas. Ja myönnettävä on, ettei taida kukaan meistä kamalasti hengailla siellä turhan päiten. Paitsi sinä yhtenä kesänä, kun meillä oli lemmikkihämähäkki siellä alhaalla. Me vietiin serkkujen kanssa sille kärpäsiä ja katseltiin ihaillen, kun se imaisi kuoleman kangistamista ötököistä mehut pihalle... Voi noita muistoja!

Pitää vähän miettiä vielä tätä pelkoasiaa ja yrittää kitkeä tuota pimeän pelkäämistä pois. Se todellakin haittaa elämää, jos se menee liian pahaksi.

Kävimme eilen tykkimäellä. Otin matkalle mukaan neuletyöni, yritän siis tehdä kyykerövarmaa hartiahuivia. Niin yksinkertaista kuin olla ja voi. Isot puikot, ruskeaa Vienna-lankaa (mohair 90% ja polyesteri 10%) ja joka toisella kierroksella lisäykset. Olen yhä edelleen se, jolta virkkaaminen luonnistuu paljon paremmin, jos nyt sekään. Neuloin sitten vimmalla työtä eteenpäin. Se on ainoa tapa, jolla pysyn hereillä autossa. Kaksi sekuntia liikkuvassa autossa ja silmäni painuvat kiinni ja pää alkaa roikkua kuin rakko tikun nokassa.

Pukaron Paronin kohdalla tajusin, että lanka loppuu. Se oli yksi matkan kamalimmista tapahtumista. Toinen yhtä kamala kokemus oli Novitan tehtaanmyymälän ja karkkitukun ohittaminen. Että jos joku näki eilen punaisen Opelin suhahtavan ohi ja sen kyydissä perheen, jonka äiti oli kasvot kiinni etuikkunassa ja suun paikalla höyryinen ympyrä ja silmät täynnä kyyneliä... Se oli allekirjoittanut!

Huvipuistossa oli hauskempaa kuin automatkalla. Simo kutsui Tykkimäkeä varsin osuvasti huvipuistojen hautausmaaksi. Hän lienee niitä Lintsimiehiä... Minusta taas paikka oli hauska, siellä on paljon enemmän laitteita näille lyhyille ja pienille lapsille kuin Lintsillä ja on edullisempikin. Siellä ei ole ruuhkaa ja laitteisiin ei tarvitse jonottaa tuntia. Kukaan epätoivoinen ei lähde ohittamaan sinua jonossa ja jopa kadonneet tavarat löytävät tiensä infokeskukseen (kyllä, joku hävitti ensimmäisen kymmenen minuutin aikana jo rahapussinsa). Onneksi tapasin tämän urhollisen naisen, joka vei massini infoon. Sain kiittää kädestä pitäen :) Olisi voinut hieman ahdistaa, kun kaikki vaivalla säästetyt rahat olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Sen sijaan ne paloivat poroksi rannekkeisiin, ruokaan, hattaroihin ja muutamaan muuhun huvitukseen.


Tykkimäen Trombi pelotti siskon nuorimman puolikuoliaaksi. Hän oli vihdoin ja viimein tarpeeksi pitkä päästäkseen siihen. Minä yritän vakuutella pelosta itkevälle kuusivuotiaalle kaiken olevan hyvin. Silittelen selkää toisella kädellä ja käsken kauhusta lasittuneiden silmien katsovan peukaloani. Se auttoikin hetkittäin, mutta lumous särkyi heti, kun perheen 15-vuotias aukaisi suunsa. Siinä missä minä vakuuttelen, Panu huusi vieressä, että "Irtoaakohan tämä nyt? Hei Jami, kohta lennetään!" Tämä on varmaan sitä paljon puhuttua sisarusrakkautta?


Simo sai napattua siskostani vuoden valokuvan kännyynsä. Horotettiin serkun kanssa kuin vähäjärkiset tosi pitkään sen kännykän äärellä. Se oli kyllä ihan ylivoimaisesti paras valokuva. Naurattaa vieläkin. Saisikohan sisko slaakin jos liitän sen joskus blogiini :D

Me onnistuttiin myös kadottamaan meidän keskimmäinen ja serkun kuusivuotias sinne. Tiedettiin kyllä, että he ovat jossain varmasti jonottamassa laitteisiin ja ottamassa keskenään ilon irti vapaudesta. Ja niinhän he olivat. Eivät olleet edes kuulleet kuulutusta, joten jollei tätini olisi heitä hoksannut kupeista, olisin turhaan odotellut portilla. Kaiken kaikkiaan siis hyvä reissu! Upea kerrassaan.

Päivän piristykseksi pistän upean kuvan...


Sisko siivosi asunnostaan vaatteita, laukkuja ja ulkovaatteita kirpparille ja eteenpäin. Sain pojille tarhaan kaikki tarpeelliset kuravaatteet ja ulkovaatteet, ihanaa sisko. Mutta itse upeaan kuvaan. Kuka muistaa nämä vyölaukut. Voiko kamalampia ollakaan. Ja itse muistan vielä pitäneeni sellaista vyölaukkua, joka oli neonkelta/puna/vihreä. Voi kamala, miksi ihmeessä nämä oli muodikkaita... Sydämestä ottaa!

Yksi valmiina, tuhat tekemättä

Sain sen valmiiksi! Kimalteleva askartelulaatikko. Simo löysi kirpparilta muutamalla sentillä viinipullokotelon, jonka tietysti omin itselleni. Decoupage-lakka on yliarvostettua. Minun lopputulokseni ei koskaan ole sellainen, minkä kuvittelin sen olevan. Mutta ehkä on parempi että nämä minun olettamukseni ropisevat heti alkuunsa ja kallooni takoutuu se tosi asia, että tarvitsen sen käytössä vielä paljon harjoitusta ja huomattavasti lisää kokemusta. Esimerkiksi näin tummalle pohjalle tarvitsin kaksi norsukerrosta, jotta lopputulos ei ole näkymätön noin tummalla pohjalla.


Markalle kiitos ja kumarrus noista norsuserveteistä!

Ehkäpä minä nyt tästä tehdystä työstä saamastani ilosta intoutuneena innostun silittämään noin ideaalisiteet, jotka ovat olleet silitettävien korissa viimeisen puolitoistavuotta... Ei, se ei ole valhe, inhoan niiden silittämistä :D Mielummin ostan aina uuden apteekista, kuin nyhrään silitysraudan kanssa.


Viilis raukka on ihan pipinä. Ihmeen jaksava se kuitenkin on, vaikka selvästi olo on vähän kehnonlainen. Tämä edellinen siis luettakoon siten, että se jaksaa edelleen riehua...

Aamuyön *burbs* eli lomaltapaluu horinoita...

"Annas kun minä vähän autan tämän juomisessa"

Ehkäpä minulla on nyt vihdoin aikaa kertoa niitä kuulumisia. Loma oli ihana. Mummolaan on ihana mennä. Lapsia kiehtoi tietysti eniten uiminen, loputon uiminen. Siellä vedessä varmaankiin vietettiin enemmän aikaa kuin muualla. Odotin kyllä kidusten tai suomujen kasvamista. Tarkempi tarkastelu iltaisin kieli kuitenkin tilanteen ennallaan pysymisestä. Ei kiduksia, ei eviä, ei suomuja, ei kalamaista käytöstä, siis sätkintää makuulteen ja suun aukomista. Märkärupea kyllä oli, Viljamin pylly vaati lopulta ihan antibioottikuurin.

Veljekset kuin ilvekset rannalla. Paarmoja lähinnä syötettiin.

Vesi lämpeni heti, kun saatiin niitä aurinkoisia päiviä. Loman alussa vettä tuli kuin Esterin perseestä (anteeksi mummo-rakas) .

Kolmen sadepäivän saalis siististi kottikärryissä valmiina järven täytteeksi

Näinä päivinä aikaa tuli vietettyä enemmän sisällä kuin ulkona. Kun rakas kultainen arskamme teki tehtävänsä, rantakin alkoi houkutella minua aivan erilailla. Mikään ei voita rantavedessä kahlailua. Se on aivan katinkullan peitossa. En muista, että se olisi aikaisempina vuosina kimaltanut yhtä kultaisena kuin nyt.

Kimmeltää, kimmeltää, niin penteleesti kimmeltääkin

Mummolassa on tehty paljon remonttia. Sinne on pistetty uudet ikkunat, nyt seinille pistettiin tupaan puolipanelit (ja lopputulos on upea), isokammari on remontoitu ja toiseen vinttiin tehty ihan kunnon talviasuttava huone. Mitäköhän kaikkea muuta sinne onkaan tehty, tietysti kaappeja siellä oli siivottu.

Iskä

Mutta se mitä en jaksa ikinä ymmärtää on, että MIKSI sinne mummolaan pitää raahata sitä tavaraa niin hemmetisti? Varsinkin rikkinäistä tavaraa? Miksi ihmeessä mummolassa tarvittaisiin 8 kahvipannua, joista yksikään ei käy kahvinkeittimeen, tusinaa rikkinäistä kahvinkeitintä, useita mikroaaltouuneja, rikkinäisiä imureita tai vanhoja rikkinisiä stereoita ja kasettisoittimia? Miksi ihmeessä sinne pitää tuoda risoja vaatteita säkkikaupalla, kun ne voi kotonakin heittää roskiin? En ymmärrä, en ikipäivänä. Siellä on upeita vaatteita, joilla lapset tykkää leikkiä, vanhoja mekkoja tätien nuoruudesta, kimaltavia juhlamekkoja 60 ja 70-luvuilta jne. Sinne ei tarvita kuitenkaan 2000 kpl reikäisiä t-paitoja tai college-paitoja 80-luvulta, joissa lukee rintamuksessa "teneriffa", "Lahti" tai muuta aivan yhtä hohdokasta. Vähempikin riittää, vaikka niitä vaatteita tarvitaan siellä mm. silloin kun on sellaisia hommia tiedossa, joissa tarvitaan vähemmän edustavia vaatteita. Kun ei pystytä heittämään mitään pois, niin ne on kätevä kuljettaa siis mummolaan?

Kieltämättä melkoisen kärhäkät kengät ajalta ennen rusinaa

Jossain määrin minäkin olen hamsteri luonteeltani, mutta raja se tavaran hamstraamisellakin on. Minua ärsyttää täällä kotona kaikki nämä roinat joita nurkissa pyörii. Minä haluaisin tästä materiasta eroon. Ehkä täytyy pistää taas tavaraa myyntiin ja yrittää saada keittiöön keksittyä se oikeasti tilava ja iso kaappi, pitkäaikainen haaveeni. Me tarvitsemme kirjahyllyjä ja kaappeja, ja jonkun innokkaan ihmisen siivoamaan ja järjestelemään kanssani tavaraa paikoilleen ja myyntiin. Ja ehkä siivoamaan. Niin, olisikohan tuossa ideaa enemmänkin. Pitäisikö kutsua tänne joukko naisia siivoamaan ja juomaan viiniä, siideriä, olutta, saunomaan, syömään ja viettämään aikaa? Haluaisikohan kukaan tulla talkoisiin, jos yksin ei vain saa tarpeeksi aikaan ja palkkiona olisi ruokaa, juomaa ja huvitusta?

Nyt on sitten hoidettu shoppailukin tältä kesältä. Viljami sai kummisedältään upeat lenkkarit. Sateelle on ostettu vaatteita, takki, koulureppu ja lenkkarit liikkatunneille. Eemelille hattu, takki, alkkareita ja Spiderman-rahapussi. Minulle paitoja ja kengät (taas), en ole ikinä ostanut niin paljon kenkiä itselleni kuin tänä vuonna. Ja tämä on ihan oikeasti totta. Minä en ole koskaan raaskinut tuhlata rahaa ostaakseni useampia kappaleita menomonoja. Minulla on ollut yhdet käyttökengät ja sillä siisti. Ehkä minun herättäjänäni toimi ne Porvoonjoessa kelluvat Pariisin kengät? Kengittä elämä on paljon epämukavampaa, varsinkin kun syksy tulee. Näittekö miten sulavasti siirryin moittimisesta siihen, mitä kaikkea tuli taas ostettua. Pitäisiköhän minun nyt oikeasti vähän hävetä?

Uudet kengät

Eme kinusi koko Pieksänmäen reissun uusia kenkiä. Kysyin kenkäkaupassa, että tahtooko hän mieluummin rahapussin niiden kenkien sijaan.
"Se rahapussi, johon kosken on se, jonka otan. Bow chicka bow wow, nyt se löytyi"
Valintaan tietysti saattoi Spidermanin lisäksi vaikuttaa rahapussissa ollut "Rent-a-Car" kortti, jonka Eme tulkitsi "autokortikseen". Koko kotimatka kuunneltiin lallatusta, kuinka hän voi nyt tästä lähtien ajaa ihan missä vaan, onhan hänellä "autokortti". Anteeksi lapseni, jos joudun taas tuottamaan pettymyksen :D Mutta yritys hyvä kymmenen. Sai hän sitten ohjata autoa sylissäni omalla yksityisellä tiellä, siitä huolimatta vaikka kovasti yritti vakuutella jo ennen mummolan tielle pääsyä, että se on poliiseillekin ihan okei, jos ajaa Pieksänmäeltä kotiin.

Brunolf, tai Aadolf vai Bruna? No jonkun noista sammakko sai nimekseen...

Ette muuten ikinä arvaa mitä löysin navetan vintiltä. Lankoja, paljon lankoja. Tässäpä osa niistä.


Hypistelin niitä innoissani ja tätini sitten totesi haaveilevansa kangaspuiden kokoon pistämisestä. Hän haluaisi luoda näistä langoista jotain upeaa ja lisäävänsä siihen myös luonnonmateriaaleja, olkia ja mistä kaikesta hän nyt puhuikaan. Minä tahtoisin kovasti olla myös mukana tuossa työssä. Muistan hämärästi jonkun käyttäneen lapsuudessani kangaspuita. Sukkulassa oli sellainen pyörä alla ja se suhahti loimien läpi kuin itsestään, aivan kuin auto. Veto, ja uusi lanka tiivistyy jo valmiin työn jatkoksi, jaloilla painettiin niitä kapuloita ja loimet vaihtoivat paikkaa, alhaalta olevat ylös ja ylhäällä olevat alapuolelle. Tämän muistan, sukkulan muistan, muuta en muistakaan.

En ole oikeasti koskaan tajunnut miten paljon tässä suvussa on käsityötaitajia. Ja kuinka paljon näitä taitoja on alkanut vasta nyt arvostamaan. Siinä missä tätieni käsissä syntyy mosaiikkityöt, pajutyöt, uudet vaatteet tai yleisesti kaikki käsityöt ompelemalla, neulomalla tai virkkaamalla, isä ja sedät taitavat osata paremmin muunlaisia hommia. Isä tekee esimerkiksi paljon puutöitä, metallitöitä jne. Äitini pitää erityisesti virkkaamisesta ja varmaan nämä taidot hän on oppinut kotoaan. Omasta mummostani (isäni äiti) muistan sen, että hänen käsissään syntyivät lapaset ja lämpimät sukat. Siitäkin huolimatta, että näkönsä hän oli kadottanut syövän myötä, taitavat kädet tekivät virheetöntä työtä aina viimeiseenkin silmukkaan. Harmittaa, ettei minulla ole ainuitakaan mummoni kutomia lapasia jäljellä. Ehkäpä minäkin opin joskus sen kantapään tekemisen? Sitten minun lapsenlapseni ihastelevat aikaansaannoksiani? Mutta eipä nuo mummoni aikaansaannokset ole ainoita, joita arvostan tässä maailmassa kultaakin enemmän. Mieheni mummon tekemät sukat ovat minulle mitä arvokkain ja rakkain lahja. Jouluisin pidänkin aina sormet ristissä, että saisin pehmeän paketin :)

Siinäpä motivaatiota kerrakseen oppia tekemään käsillään töitä, eikö vain?

Kyllä, olen palannut joukkoonne

Niin kuin tätä kovinkaan moni lukisi x) tai tästä edes tietäisi. Heh, tai kukaan nyt ylipäätään välittäisi siitä, että olen palannut. Suurin osa ihmisistä kuitenkin tykkää ajatuksesta, että hänen blogiaan luetaan, kai? Huolimatta siitä, että blogin taso ei ehkä ole päätä huimaava. Toisten blogit ovat helppolukuisia, ne siirtyvät tietyn aihepiirin sisällä pisteestä a pisteeseen b, ja se tunnettu punainen lanka kulkee ei ehkä suoraviivaisesti, mutta seurattavasti läpi koko blogitekstin. Minulla taas... tuntuu, että blogini on yhtä sekava kuin ajatuksieni kulku. Siinä missä mieleni poukkoilee oikeassakin elämässä, niin se näkyy tekstissäkin. Yhdestä aihepiiristä hypätään seuraavaan sen pahemmin selittelemättä ja a:sta saatetaan käväistä d:ssä, palaten sitten a:han muutaman muun välietapin kautta. Ellei aivan käy niin, että b:t ja c:t unohdetaan kokonaan välistä. Minun punainen lankani on kuin neulojan painajainen. Se on solmussa ja sotkuinen, ja sitä läpi käydessä menee hermot.

Mies vaatii minua lähtemään liikenteeseen. Se tarkoittanee, etten voi istua tässä pulinoimassa turhista, joten kuulumiset myöhempään. Tuli pirun lyhyt selonteko matkastamme. Täytyy varmaan myöhemmin käydä nauramassa täällä viime viikon tapahtumia. Nyt menoksi. Ilmeisesti meidän täytyy mennä piknikille perheen kesken. Ei hullumpi idea, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei ole tullut koko perheenä vietettyä kamalasti aikaa tänä kesänä. Myöhempään siis.

HEI, MÄ PÄÄSIN KOULUUN

Kyllä, minä olen virallisesti opiskelija ensi elokuusta lähtien. Nyt voin noutaa ne aivot sieltä samasta laatikosta, jonne ne tungin ylioppilaslakin seuraksi runsas viisi vuotta sitten. Eläköön, meidän talous tulee heittämään häränpyllyä! Opintotukea tulen saamaan 290 euroa ja siitä vähennetään verot. Huh, tuleepa tekemään tiukkaa.

Myönnän olevani melkoinen ääliö mitä tulee näihin opintoaikojen järjestelyihin. Koska pelkäsin etten pääsen sinne kouluun, en uskaltanut vielä hankkia hoitopaikkaa. Olen todella, todella typerä. Minun olisi pitänyt pistää HETI hakemus vetämään. Hätäpäissäni yritin käydä sitten päivähoitotoimistossa todetakseni, että he ovat lomalla. Palaavat elokuussa, siis samassa kuussa, jona minulla pitäisi olla jo tarhapaikat tiedossa. Saan siis syyttää itseäni, jos ainoat avoimet paikat löytyvät jostain hevonkuusesta.

Muuten on fiilikset erittäin upeat. Minusta oikeasti tulee sosionomi. Pääsen tekemään jotain mistä tykkään. Saan ammatin ja lopulta pääsen töihin. 2011, silloin on tarkoitus astua työelämään. Odotan sitä innolla, oikeasti innolla. Ihanaahan tämä kotiäitiys on ollut, korvaamattoman ihanaa aikaa, mutta senkin on loputtava joskus.

Tein kakun miehen iloksi ja itselleni ihan vain sisäänpääsyä juhliakseni. Ei mies noita herkkuja saisi kamalasti syödä, pisteitä niissä on viikon tarpeiksi. Kerran kesässä täytyy saada mansikkakakkua! Syy juhlimiseen kyllä löytyy aina. Jos ei sisäänpääsyä olisi juhlittu, niin sitten lentävää spagetti hirviötä. "Siitä se idea sitten lähti", vai mitä ne sopeltaa siinä hiton maalivärisilmämainoksessa.





Simo jaksaa löytää aina uutta ja kiinnostavaa kerrottavaa suuresta lentävästä spagetti hirviöstä.

Simo muuten innostui myös ajatuksesta, että pääsisi opiskelemaan. Ilmeisesti hän nyt aloittaa sitten iltalukion. En tiedä mitä tästä tulee, mutta ainakin tuo filosofia, jota on nyt ahminut, on tuonut ehdottomasti lisää meidän keskusteluihin. Koska olen tosiaan syvällinen kuin ankka ja älykäs kuin rusina, en pysy enää lainkaan kärryillä keskustelujen aikana. Simon selittäessä jotain asiaa juurta jaksain, minä tosiaan kirjaimellisesti jään asemalle (tai minut viskataan konduktöörin toimesta kesken matkaa pientareelle). Ärsyttävää... Jos hänellä on ollut tapana pystyä selittämään ja perustelemaan täysin järjettömiä asioita sillä tavoin, että ne oikeasti kuulostavat järkeviltä ja järkeenkäyviltä, niin luulen, että se tulee muuttumaan vielä mahdottomammaksi. Ennen pitkää saan huomata, että ympyrät ovatkin "oikeasti" neliöitä, ja taivas on "oikeasti" keltainen ja siinä on virheitä sekä liloja pilkkuja. Enkä pysty enää selittämään miksi asia ei noin olisi aina ollut. Hyvä jos nyt pystyn perustelemaan vasta-argumenttejani, luulen, että tulevaisuudessa olen vain hiljaa...

Autossa ollessamme Simo selitti, kuinka aikoinaan ilmoittautui iltalukioon vain siksi, että saisi lintsata. Koska mikään aika ei ole niin upeaa ja kultaista kuin varastettu aika. Silloin sillä on merkitystä. Enpä ole tuommoistakaan koskaan pohtinut, vaikka järkeen käypää tuo on. On siinä silti valtavasti nähty vaivaa varastetun ajan vuoksi.

Kohta on lähtö Keski-Suomeen. Mummolaan! Tiedättekö mitä se tarkoittaa. Uimista, saunomista, töitä, töitä ja töitä! Ihanaa! Mikään ei voita sitä, että pääsee Keski-Suomeen lööbaamaan omalle hiekkarannalle ja tuhansien ja taas tuhansien paarmojen, itikoiden ja mäkäräisten kuppamaksi (+ ne pirun punkit, joita siellä vipeltää). Käyn päivittämässä lomakuulumisia, kunhan koneelle pääsen. Nyt o/

Leikkipuisto lempeä ja kesäisiä kuvia

Kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä, kesä!!!

Pionit ja orapihlajapensaassa kasvava ruusu

Tv-hetki ihan sulassa sovussa

Rankka viikko takana... No jos totta puhun, niin tämä on ollut helpoin hoitojakso ikinä. Siskon teinipojat tekivät omia juttujaan, tytöt oikeasti viihtyivät keskenään sen pahemmin tappelematta. Normaali rutiinihan on aikaisempina vuosina sisältänyt huutoa, itkua, raivoamista toisille ja purujälkiä käsivarsissa, siskon nuorin ja meidän Eme painivat vain kerran. Sekin paini sai kipinänsä Jamin hävittyä Eemelille jossain pleikkaripelissä. Kun puhutaan huonoista häviäjistä, molemmat pennut huuti vuorotellen pettymystään.

Viljamikin oli yllättävän kiltisti. Siellä tietysti riitti touhua ja tohinaa ihan eri tavalla kuin kotona. Parhaana puolena ehdottomasti, että tupa oli jatkuvasti täynnä lapsia. Viilistä ei harmittanut lainkaan, vaikka keskityinkin keittiössä siivoamiseen tai istahdin kirjomaan sitä tarjotinhärpäkettäni sillä aina oli joku joka huomio hänet. Ja sitä Viilis tarvitsee paljon, jakamatonta huomiota ja tekemistä, joka pitää pienet jalat liikkeellä ja kädet pois pahanteosta.

Siinä on sitä Taikaa

Itse nautin koko viikon ajan aivan liioitellun paljon kahvia. Ja kahvini join isosta arabian Taika-mukista. Tiedä mikä siinä on, mutta Taika-sarja on valloittavan ihanaa. Liekö se johtunee siitä, että ihannoin 70-lukua, runsautta, värien loistoa ja kirjoa, pieniä rönsyileviä yksityiskohtia. Ja kahvi maistui hyvälle! Kahvihetkeni ovat saaneet aivan uutta pontta näiden kuppivalintojen johdosta. Kahvi maistuu paremmalle vanhasta arabian kupista tai juuri tietyn muotoisesta kahvikupista. Ihan aikuisten oikeasti asia on näin. Kupilla on yhtä paljon merkitystä kuin kirjan tuoksulla! Ne uudet kirjat, joiden sivut haisevat imelälle käymälälle jäävät minulta lukematta. Sen sijaan sellaiset haalistuneen keltaiset sivut tuoksuvat hyvälle. Niitä voin lukea pelkästään tuoksun vuoksi.

Siskon kaappeihin kurkkaaminen oli jollain tapaa järkytys. Sitä ruoan runsautta ja määrää. Meillä ei ikinä kaapissa ole niin paljon tavaraa, tietoisesti vai köyhyydestä johtuen, tiedä häntä :D Joka tapauksessa niiden kaappien näkeminen sai minut iloiseksi ja onnelliseksi. Onnelliseksi alkukantaisella tavalla. Eli vaikka maailmanloppu huomenna kolkuttelisi ovelle, ruokaa olisi varastossa kuukausiksi. "Hei, me ei kuollakaan ennen kuun loppua!"

Näitähän on jo kokoelmaksi asti

Esimerkkinä tästä ruoan runsaudesta voisin mainita erilaiset teelajikkeet. Orange Jaipur, African Rooibos, Earl Grey, Uskollinen ystävä, Keisarin morsian, Sadepäivän ilo, nimeä vain merkki ja katsotaan löytyykö.

Kurkistus marimekkoon

Näissäpä riittää juotavaa vielä ensi vuosisadalle.

Pakkasesta löytyi ihan tajuttomasti mustikoitakin. Tytöt pitivät koko viikon huolen siitä, että meillä oli mustikkaa erimuodoissa.

Mustikkaa, aah

Viilis oli erityisesti mustikkapirtelön vannoutunut ystävä. Sadekin suostui kameran eteen ja väläyttämään kesäisen hymyn.

Tosimissin tosi missihymy

Vaan sitten aivan muihin asioihin. Olen saanut paljon aikaan käsityörintamalla. Tyttären neulemekko on vihdoin ja viimein saatu valmiiksi. Ohje löytyi siis "Puikoissa!" ohjekirjasta. Tosin mekko levenee alhaalta eritavalla ja siinä on lisätty kierroksia alkuperäistä ohjetta enemmän.

"Älä nyt näytä niin maasi myyneeltä, hymyile lapsi, hymyile, just noin, just noin."

Se on lattialla

Mambolanka on oikeastaan tosi ihanaa, varsinkin tuo ruskea on minusta herkullisen väristä. Kun löytäisin vielä ruskeaa paksua silkkinauhaa, niin siitä voisi ehkä kehitellä mekkoon jotain. Pitänee käydä kurkkaamassa löytyykö sitä nappiaitasta. Luultavasti olisi ihan mukava saada siihen vielä jotain muutakin piristystä.

Tarjotin härpäkkeessä puuttuu enää kolme ja puoli kirjailtua kukkaa. Hyvä etten pöksyistäni hyppää odottaessani, että pääsen näyttämään miten ysäristä tuli vähän enemmän retro! Kekseneräistä työtäni en vielä esittele. Ehkä saan homman hoidettua paljon nopeammin, jos on jotain mitä odottaa? Minä tosiaan tarvitsen paljon motivaatiota ja kannustusta saadakseni keskeneräiset käsityöni saatettua loppuun. Laiska mikä laiska, mutta toisaalta myös mukavuuden haluinen, kuten sanottu, niitä tehdessä pitää olla mukana myös innostusta ja iloa.

Yritin tehdä virkkaus, kirjonta ja neuletöitä myös ulkona ollessamme, mutta Viilis piti huolen siitä, ettei se takuulla onnistu. Se apina poukkoili kuin mielipuoli joka paikassa. Ja jokainen tilaisuus, joka edes sisälti mahdollisuuden paeta, käytettiin hyväksi. Katsokaa nyt tässäkin kuvassa.

"Karkuun, karkuun, se ei keskity minuun!"

"Dippadappa, diidaa"

Pysähdyin ottamaan Jamista kuvan, niin siellä se Viilis taustalla juoksee kuin tuli kannikoita polttaen toiseen suuntaan. Kyllähän se tietysti juoksee välillä takaisinkin.

Se on halki...

Noobi lähti pureskelemaan hieman pyhempiä pähkinöitä

Keikat lähialueiden leikkipuistoihin oli ihan hauskoja. Siellä pojat sai purkaa sitä loputonta energiaansa. Juuri sitä, joka kahlehdittuna purkautuu tappeluna, kinasteluna tai kiusantekona.

"Kato äiti, kato äiti, kato äiti, kato äiti, mä hyppään tosi taitavasti"

Kotimatkalla

Läheisessä puistossa isommat pojat leikkivät jonkun Jamin eskarikaverin kanssa ja Viilis ja minä laskettiin mäkeä. Kiipesin siis sinne torniin ja vähän aikaa niitä teinien ja lapsien tekemiä suhrauksia tuijottaessani silmiini osui sydän, jossa luki "Panu xxxxxxxx loves Maiju xxxxxx". Kotona oli pakko vinoilla Panulle leikkipuiston lemmentunnustuksesta, joka repesi Villen kanssa nauruun. Pojat harmittelivat kun eivät edes tiedä mistä tytöstä mahtaa olla kyse. Suurimman ilon kuitenkin tuotti torniin tämän rakkaudentunnustuksen viereen suhrattu "Panu sydän Eikka".

Kummipoika Ville...


Ja naapurin pikku-Ville

Pitäisikö muuten nyt puhua taas kakasta. Siitähän tässä on jauhetta ja purnattu melkein jokaisessa blogimerkinnässä. Miksi ihmeessä siis rikkoa perinne! Kertokaa minulle, oi viisaat ihmiset, kuka hemmetti on keksinyt näin TYPERÄN pöntön?

Kyllä se on pönttö, maailman epäkäytännöllisin ja typerin pönttö.

Toiset pöntön valmistajat kehittelevät vaivalla pönttöjä, joihin paska ei tartu, toiset taas tekevät näköjään kaikkensa tehdäkseen juuri päinvastoin. Tämän pöntön suunnitelijan sietäisi saada selkäänsä. Hemmetin paskasieppariuloke. Onkohan sen suunnittelija jotenkin anaalinen tuotoksiensa suhteen? Haluaa analysoida ne ennen huuhtelua? Silloin valmistaja on todella onnistunut tavoitteessaan. Jos joskus huussimme saa uuden pöntön ja tämmöisen mokoman saan riesakseni, lupaan omin pikku kätösin repiä mokoman irti lattiasta ja päästää sen posliinisilta päiviltään.

Nyt minä lähden sitten anoppilaan. Täytyhään sitä jatkuvasti muistuttaa anoppia meidän olemassaolosta, ettei vaan pääse unohtamaan :D