"Voitte vangita ruumiini, mutta mieltäni ette saa!" huusi Eemeli...

Niin ne lapset kasvaa. Lirkku karkasi taas lomalle. Tällä kertaa lähti Peten ja lasten kanssa Keski-Suomeen ja palaa kun palaa. Lapsi on evästetty matkalle samoilla vanhoilla neuvoille joiden hokeminen aloitetaan hyvissä ajoin ennen mummolaan menoa.
"Muista, että uit aina rantaan päin. Ei saa mennä kävellenkään liian syvälle. Yksin ei rantaan mennä, aina pitää ilmoittaa mihin ollaan menossa. Vain yksi kerrallaan trampoliinilla ja muistat tarkistaa punkit joka ilta."

Emellä on jokin kapinavaihe päällä. Siitä on tulossa ihme pikku anarkisti. Ilmassa näkyy myös merkkejä auktoriteettiongelmista. Ehkä se on periytyvää? Ehkä voimmekin syyttää tästä mystisiä ystäviämme, geenejä, esimerkiksi kasvatuksen sijaan. Eme kokeilee rajojaan rikkomalla niitä. Viimein kieltojen jatkuva rikkominen johti kotiarestiin. Niin, rajansa kaikella.

Isänsä ajatusmaailma kuitenkin loistaa joskus pojasta läpi kuin majakan valo pimeässä. Olimme Shittarin alakerrassa ja Simo sitten tokaisi hymähtelevälle pojalle, joka virne naamalaan hoki, ettei kotiarestista ole mi-tään hyötyä, koska häntä ei haittaa yh-tään olla kotiarestissa, että voi hän sitä toki lisääkin antaa. Kun ei se kerran haittaa ja selvästikään syy, miksi poika on kotiarestissa tunnu pojalle itselleen selviävän. Eme tokaisi todella tietävällä äänellä ja terävällä katseella, ettei ajatuksista voi antaa lisää kotiarestia! Se olisi väärin.

Isäntä on pienenä saanut katsoa kauhuelokuvia sen vuoksi, että perusteli äidilleen niiden olevan vain elokuvia. Uutisista tulee jatkuvasti kauheuksia, sotaa ja murhia ja ne ovat totta. Miksi hän niitä saa katsoa, mutta elokuvia ei, joiden hän tietää olevan satua. Jotenkin jo nyt odottelen jotain samantapaisia selityksiä pojalta.

Viiliskin on oppinut uuden taidon, tosin onneksi hän ei innostunut siitä sen enempää. Olin levittämässä pyykkiä kuivumaan. Viilis otti korokkeen jalkojensa jatkoksi ja rämpäytti oven lukkoon. Yritti avata, mutta ovi ei auennut vaikka kuinka villisti kahvaa rämpytti. Mutta sen sijaan, että hän olisi tehnyt kuten kaikki muut meidän muksut, että ryhtyy huutamaan niin peevelisti apua, Viilis otti ja aukaisi lukon. Avasi oven, kurkkasi ulos, naurahti ja toisti homman. En tosin tiedä mahtaako muistaa enää seuraavalla kerralla, toivottavasti. Onneksi täällä on sellaiset ovet, että niiden lukitseminen ei onnistu lainkaan ellei ovea ole vedetty kovaa kiinni, sillä tavoin, että niistä kuuluu naksahdus. Nuo ovet ovat jotenkin tosi vetkulat.

Itse olen kärsinyt viime aikoina kovasta vanhenemisen kammosta. Luojalle kiitos, käytiin ulkona bestiksen kanssa. Seikkailtiin alkossa ja päästiin rommipullon kanssa kassalle. Ette kyllä ikinä arvaa, mutta minulta kysyttiin paperit. Loppuvuosi on oikeasti pelastettu! Nyt ei harmita täyttää 29 vuotta. Ei tunnu sitten niin missään :D Tosin, mie voisin ottaa synttäripäivänä vähän rauhallisemmin kuin perjantaina. Hiton shotit ja rommi. Minä olin seuraavana päivänä ihan naarmuilla, näppylöillä ja mustelmilla. Minun Pariisinkengät kelluivat Porvoonjoessa, matkalla jonnekin uuteen seikkailuun kenties? Onneksi sitä tulee käytyä vain kerran puolessa vuodessa ulkona. Siinä ajassa luultavasti jokainen baarissa ollut on unohtanut minut. Ei siinä, että mie olisin nolannut itseni tai käyttäytynyt tosi huonosti. Ehkä vähän, mutta en siis siten, ettenkö voisi uudelleen mennä joskus :D Minulla kuuluu juomiseen aina morkkis, tapahtui se missä tahansa :D

Väliaikatietoja...

Alkoholi on saatanasta!

Eläköön ehjät tärykalvot!

Korvakäytävät ovat naarmuilla, mutta tärykalvot ehjät. Se kai lienee pääasia. Lääkäri sai vedettyä toisesta korvasta kiven pois kamalan rimpuilemisen ja huudon saattelemana. Sitten löytyi kivinen yllätys toisestakin korvasta. Tulipahan tämäkin koettua.

Mutta sen sanon, että Meilahden korvaklinikalla on aivan ihanat työntekijät. Kiitokset kaikille, vaikka ette ehkä ikinä näitä terveisiä näe. Varsinkin sinulle erityiset terveiset, joka tulit tarjoamaan ja Viilikselle lohdutukseksi jäätelöä, kun toisella oli itku ja suru sekä puudutuspumpulia korvissa. Ei me tosin jäätelöä koskaan voitu maistaa, kun ei tiedetty joudutaanko nukuttamaan tuo poika vai saadaanko se pidettyä paikoillaan operaation ajan. Onneksi hoitajia tuli lisää apuun. Minulla ei voimat riittäneet.

Huh, että milloinkas sitä mennään seuraavan kerran sinne :D Vetoja? Anyone?

Kivenä korvassa oon...

Tuossa illemmalla kurkkasin apinan korvaan, kun mokoma kaivoi sitä niin vimmatusti ja siellä kimalteli jotain. Ei kun kakara autoon ja lääkäriin. Kyllä Viilistä nauratti, oltiinhan me menossa autoon! Ja autot on parasta maailmassa.

"Auto, auto, wauuu, auto"

Lääkäri imi, kaivoi ja sorkki ja sai lopulta vedettyä rimpuilevan mukulan korvasta muovin palan, luultavimmin tarran, jota oli imeskelty ennen korvaan työntämistä. Sen alta paljastui kaunis, iso kivi. Taas pidettiin kiinni rimpuilevaa, itkevää lasta. Tulos, ei sitä saa normaalikeinoin pois. Meililahti, here we come! Saa nähdä miten kovilla desipeleillä poika huomenna karjuu. Ei kyllä yhtään innosta, vaan pakko se on kai saatava ne tavarat korvasta pois jollain keinolla ja nähdä onko tärykalvo edes kunnossa. Vähän huolestuttaa, koska Viilis pari iltaa sitten karjui kuin syötävä. Liekö silloin tunkenut sen kiven korvaansa. Pari päivää se on sitä sorkkinutkin. Luulin, että se korvatulehdus vain jätti korvan herkäksi.

Ei siinä mitään, jos tietäisin, että poika oppisi tästä reissusta jotain. Mutta siellä sairaalalla tänään, kaiken sen sorkkimisen, huutamisen ja rimpuilun jälkeen Tuho otti minun avaimen kouraansa, kaulalla kuin roikkuu. Sanoin, että "Avain, minne se tulee?" niin Viilis ryhtyi päättäväisesti tunkemaan sitä korvaansa...

Lankajuttuja

Olen yrittänyt nyt saada aikaiseksi jotain käsitöiden saralla, nyt kun siis sain kadonneen innostukseni takaisin. Se olikin matkoilla pitkään. Mistä lie Saharan kautta koukannut? Tyttären huivin valmistuminen kuitenkin iski sellaisen mielihyvänaallon ylitseni, että tartuin virkkuukoukkuun hieman tukevammmalla otteella.

Tulipahan langatkin siivottua kun yritin löytää Aino-lankaa uuteen kotiin lähetettäväksi. Puhumattakaan siitä, että kaikki musta ja valkoinen seitsemän veljestä oli kaivettava laatikoiden pohjalta pojan pöökallopeittoa varten.

Kaikkien lankojeni koti

Onneksi ryhdyin tuohon Ainon etsintään. Tuho oli antanut useammalle kuin yhdelle lankarullalle nimensä mukaisen kohtelun revittyään niitä vetolaatikoista ulos.

Mambolanka parka oli niin solmussa että meinaisi hermot mennä sen selvittelyssä. Minkä lie pesän poika tehnyt siitä itselleen?


Onneksi tuo 7-bröderin lanka ei sentään niin sotkussa ollut. Tein langoista ihania keriä tehdäkseni virkkauksesta itselleni miellyttävämpää.


Lankakerät ovat kivoja. Ne on napakoita, muodokkaita, niistä saa lankaa mukavasti ja sujuvasti virkatessa ja neuloessa. Niin ne on ihania oikeissa käsissä. Vikkelän puolitoistavuotiaan hyppysissä tilanne saattaa muuttua nopeasti katastrofaaliseksi. Ovat ne silti selvästi kestävämpiä kuin langat, jotka eivät ole mukavina palleroina. Niitä ehkä ennättää potkimalla purkamaan, muttei repimällä. Jälkien ja tuhojen korjaus käy siis paljon nopeammin.


Silläkin uhalla, ettei keskeneräisiä töitä saisi todellisuudessa näyttää, niin tässä nämä ovat, ikuisuusprojektini, pöökallopeitto, Happy Hookerin patalappuohjeella tehty tilkkupeiton alku ja Tuhon valmistumaton täkki.


Valmiit tilkut odottavat vain ompelijaansa. Minulla on tuhat selitystä miksi en ole saanut sitä vieläkään valmiiksi, tuhat ja sata... kuinka moneen paikkaan kotiäiti muka voi revetä :D

Juhannus, hyppykuppien juhlapäivä

Se on sitten juhannuspäivä. Keskikesän juhla. Mitäköhän ihmiset tällä hetkellä tekevät? Heräävät pää tuskasta jyskyttäen, yksi yrittää ottaa tutisevin käsin jaffapulloa sängyn viereltä toisen kurkottaessa pöydälle unohtuneeseen Karhuun? Joku valmistaa perheelleen ruokaa ja yrittää samalla pelata afrikantähteä lapsen hoputtaessa heittämään jo sitä noppaa. Jossain joku muu on kiitollinen siitä, että lapset ovat hoidossa ja toinen miettii tuskissaan miksi lapset eivät ole hoidossa? Joku löysi kesäheilan ja joku menetti... Ja kuinka monta sukupuolitautia viime yönä jaettiin ja kuinka monta lasta sai alkunsa? Kenties eilen oli jonkun hääpäivä?

Minun juhannusangstini helpotti eilen. Ainakin viimeistään siinä vaiheessa, kun saatiin grilliruokaa eteen. Syötettiin anoppi ja appikin. Tosin he toivat suurimmaksi osaksi grillattavat ruoat :D Mutta sitähän ei myönnetä. Sanon vain sen, että grillissä tehdyt, täytetyt herkkusienet ja vuohenjuustopalat ovat minun lempiruokiani uusien perunoiden ja suolasipuliveden ohella.
Ehkäpä en niin innokkaasti inhoakaan sanontaa "Hyvä ruoka, parempi mieli". Unohdetaan tuotemerkit ja venytetään se tarkoittamaan kaikkea suuhumme pistettävää!

Heti aamusta ajattelin lohduttaa itseäni keräämällä juhannukseksi pöydälleni muutaman kukkakimpun. Ensimmäinen ihana kukka jonka vuoksi ojaan menin osoittautui turmiolliseksi!


Kakka ei haise ennen kuin sen päälle astuu. Olipas tympeä haju... Mietinkin miten täällä näin tuoksahtaa leppeästi jätökset. Ilmeisesti kikkareen murskaaminen vapauttaa hajumolekyylejä ilmaan. Joka tapauksessa, pääsin tekemään valtavan hienon opetuksellisen reissun tuosta kukkien keräämisestä. "Tämän takia äiti hokee, että siellä ojassa ei pompita" Vastaukseksi sain säälitteleviä nyökkäyksiä ja sitten ruiskaisun vesipyssystä.


Omien sanojensa mukaan hän kasteli vain kukkia. Niitä jotka janoissaan huusivat siinä ihan minun vierelläni vettä. Siinä vaiheessa vielä raahasin rimpuilevaa yksivuotiasta kainalossani, joka olisi halunnut rynnätä autotielle katselemaan ohi ajavia autoja. Kukkien kerääminen eli huomion kiinnittäminen johonkin muuhun kuin nuorimmaiseen on pirun huono idea. Takaisin kotiin ja lapsi kiinni...

Itsensä huijatuksi tunteva lapsi

Alku ehkä oli haiseva, mutta onnistuin kuin onnistuinkin tehtävässäni. Nyt meidän pöydällämme on kimppu luonnonkukkia ja anoppilassa apilakimppu.


Ehkä minun täytyy kertoa teille, että olen onnistunut purkamaan sen neulotun mekon tarvittavan kokoiseksi. Homma oli prosessina vähintäänkin mielenkiintoinen. Me ollaan Simon kanssa katsotttu nyt kauhuleffoja öisin. Veren roiskuessa ja kamalien vampyyrien repiessä valtimoita auki minä nyin lankaa mekosta siihen malliin, että Simon oli jo pakko kysyä onko mekon purkaminen juuri silloin maailman paras idea. Oli se. Homma hoitui kuin itsestään :D

Nyt se tarvitsee vain sovittaa uudelleen ja ommella kasaan, kunhan mallinukkeni palaa maailmalta.

Valmiiksi sain myös kännykkäkotelon, jonka aloittamista olen jatkuvasti lykännyt. Homma hoitui nopeasti. Tai siis päivä siinä meni, mutta on otettava huomioon kuinka monesti joudun keskeyttämään työni... Antakaa armoa, kiltit!

Yksi yksinäinen langanpää näkyy tuolta. Se pitäisi varmaan napsaista vielä näkymättömiin. Markan hassu cernitnappi pääsi koristamaan kännykkäpussia. Seuraavaksi siis huomion kiinnittäminen siihen Emen peittoon. Kyllä minun on myönnettävä, että virkkaus luonnistuu minulta paljon luonnollisemmin ja nopeammin kuin neulominen. Se on vai-ke-aa! Sanokaa mitä sanotte, virkkaus lähempänä sydäntäni.

Nyt nauttimaan juhannuspäivästä. Ja syömään karkkia! Siunattu lauantai!

Sanotaan, että kakka tietää rahaa...

Niin siinä sitten kävi. En saanutkaan pidettyä lupaustani yrittää joka päivä tehdä jotain pientä ja nautittavaa. Tarkoitukenani oli kai maksimoida kesän pituus ja siitä saatujen muistojen määrä. Ja vaappuvan ankan pyllyt sekään onnistui. Jatkuva taivaalta valuva vesisade on tainnut lamaannuttaa minut, päivät menee siinä, että suunnittelee missä välissä ennättää juosta kauppaan kastumatta tai ilman salaman iskua.

Juhannus tulossa, ankea juhannus jos minulta kysytään. Ehkä minulla on tänään vain tavallista ankeampi päivä? Ehkä minua harmittaa se, että minulla ei ollut varaa mennä mummolaan, vaikka koko muu suku on sinne menossa? En tiedä, mutta joka tapauksessa, tämän vuoden jussi on myös vaappuvan ankan takapuolesta.

Muutenkin mieltä vähän painostaa. Tieto siitä, että minun on hankittava kantele tyttärelle huolestuttaa jo nyt. Mistäköhän ne rahat siihen lopulta keksitään. Säästöön on saatu tikistettyä jotakuinkin 250 sataa, mistäköhän ne loput saan tikistettyä. Helpointahan se olisi, kun oman kanteleen saisimme. Silloin ei tarvitsisi enää huolehtia muusta kuin kanteleen huollosta ja huolellisesta kunnostapidosta.


Enää ei voi vain sanoa, että mietin tätä asiaa myöhemmin. Kohta on liian myöhä! Heinäkuun lopulla on kantele palautettava kotiinsa, kanteleliiton hoiviin. Kiitokset sinne suuntaan, syvät kiitokset. Sillä mahdollisuus vuokrata tämä soitin vuodeksi on antanut tyttärelle mahdollisuuden aloittaa rakastamansa harrastus. Kallista lystiä tosin, mutta varmasti itsensä tulevaisuudessa takaisin maksavaa. Ei ehkä meille, mutta tyttärelle, ainakin toivon niin :D

Mites muille pennuille sitten kuuluu? Eme on nauttinut täysin rinnoin mökkeilystä. Muita ei huolittu, tai huolittiin meidät käymään, mutta illan tullen meidät ajettiin kotiamme (tai sitten pakenimme omasta tahdosta). Eme on ollut ihan lälly. Siellä se on saanut jakamattoman huomion kaikilta. Kyllähän sen nyt tietää. Minun on jaettava huomio jatkuvasti kolmen lapsen ja ukon kesken. Silloin hetket, joissa saa paistatella mummon, vaarin, isoenojen ja muiden sukulaisten huomiossa ovat ihanaa vaihtelua ja lapselle tärkeitä hetkiä.


Ja Eemeli rakastaa sylissä olemista. Rakastaa sitä, että saa luvan kanssa köllöttää mummun kainalossa tuntikausia ilman, että mummu nostaisi lasta sylistään ja pahoittelisi, kun ruoka on laitettava, siskoa autettava läksyissä, pyykit levitettävä, kauppaan juostava, siivottava tai vaihdettava pikkuveljen kakkavaippaa tai tungettava sen suuhun ruokaa. Joskus olisi pysähdyttävä itsekin tuntikausiksi luvan kanssa. Ottaa Eme syliin ja rutistaa. Sillä maailmassa ei montaa niin ihanaa asiaa ole kuin se, että Eme tulee luokse ja kuiskaa "Mulla on vain yksi asia, jonka haluan sanoa", kiipeää syliin ja halaa.



Tuosta Viiliksestä sen verran, että meillä viljellään paljon "vau" sanaa. Sitä käytetään upeista autoista tai jopa dinosauruksista kirjoissa. Sitä käytetään pippelistä ja kukkasista, linnuista, kissoista ja koirista. Sitä käytetään myös selvästi väärin! Kuten esimerkiksi niissä tilanteissa, kun sormi työnnetään syvälle nenään ja sieltä kaivetaan esiin räkäpallero. Juosten se tulee aina minun luokseni esittelemään vau-sanansa kanssa löydöksiään. Ja pyyhkii sen sitten salakavasti minuun ennen kuin ennätän reagoida. Väärinkäytöksi voin lukea myös sen, että melkein joka päivä se tunkee käden vaippansa sisään ja vetäisee kakkaiset näppinsä sieltä pois... enkä nyt puhu yleisesti likaisista käsistä, vaan ihan siitä oikeasta paskasta. Sitten tullaan taas luokse huokaillen vau sormet ruskeana. Ja minä mietin mielessäni miten saisin taottua lapsen päähän mahdollisimman rauhallisesti, että sitä pyllyä ei kaiveta ja sillä kakalla ei leikitä! Tämä on taas asioita, joita rustaan ylös pieneen tiimarivihkooni. Voin sitten vuosia myöhemmin kertoa kaikki ihanuudet poikani tyttöystäville :D Kosto on sitä suloisempi, mitä pidempään sen antaa marinoitua katkeruudessa...

Hei, vielä ennen lopettamistani haluan sanoa, että sainpas sen hiton kaulaliinan valmiiksi. Ohje siis löytyy siitä Happy Hookerista. Yksinkertainen kuin mikä ja hauskahan noita kukkia oli virkata. Se niiden yhteen ompeleminen oli se tylsin osuus.


Enää on tuhat muuta aloitettua hommaa tekemättä... Kuten se tyttären mekon purkaminen ja ompelu oikean kokoiseksi, Tuhon tilkkupeitto, Emen pöökallopeitto jne. Mä olen kyllä saamattomuuden huippu!

Sokeriapinan saga

Miten Tuho tietää herätä niinä aamuina todella aikaisin, kun itsellä on yöunet todella vähissä? Zombien kaltaisena alakertaan, väännät mikrossa puuron, koska hellalla valmistus vaatisi epäinhimillisiä ponnistuksia. Laitat kahvinkeittimen valmiiksi ja muka painat nappulaa. Kun lapsi on syötetty ja ryhdyt kaatamaan kuppisiin mustaa nektaria, tulet jossain vaiheessa huomaamaan ettei sieltä pannusta heru kuin pohjalle jäänyt vesitippa. Uusintakierros, tällä kertaa pannun virrat täysillä...

Näin viime yönä tosi levottomia unia. Ja se johtuu takuulla Simosta ja hänen banaanikalasivustaan. Koko aamun olen ollut klikkaillut ystäväkutsuja MySpacessa saadakseni virtuaaliystäviä ja murehtinut siitä, ettei 400 ole tarpeeksi. Tosin miellyttävämpi uni kai tämäkin oli kuin edellisen yön "pakene tai kuole tuskallisesti" tuokio. Siinä lopulta matelin tappajani edessä maassa kiemurrellen ja anelin häntä viemään minut sairaalaan veren valuessa hitaasti vatsatani sotkien kaiken tumman punaiseksi. Se pirulainen ampui minua haulikolla vatsaan!

Eilen meillä oli lettukestit. Kolme erilaista lettutaikinaa ja pari tuntia paistamista. Mietin sitten juhlien alkaessa, että näin rentoja synttäreitä minulla ei ole ollutkaan. Ei stressiä tai kiirettä. Ei paniikkia täytekakun koristelusta tai keksien paistamisesta. Meillä oli Eme-apinan synttäritarjoiluina vain lettuja, kermaa, kahden sorttista jäätelöä, hilloa ja sokeria. Juomana jääteetä. Äiti toi jäätelökakun, joka totta vieköön oli nähnyt paremmat päivänsä. Otti sen jo aamusta sulamaan, kun luuli, että se on kermakakku :D Sitä tuli otettua sitten tarjoilualustalta kakkulapiolla lautaselle, johon se levisi kuin Senaattori Kelly siinä x-men elokuvassa.

Juhlien päätyttyä tarjoiluna ollut jäätelö oli vähintään yhtä timmissä kunnossa. Harmittelin, että tuli pistettyä niin paljon tarjolle sitä. Silloin keittiöstä kuului tyytyväistä huokailua "Vauuuuhhh"

Jäätelöä? Kuka syö liikaa sokeria?

Kukapa muu kuin meidän Tuho... Otin kameran ja sain napauttua pojan rysän päältä. Sitten Tuho nappasikin melkoisella ketteryydellä kupin ja kallisti sitä pöytää vasten, jotta sai hörpättyä mahdollisimman paljon jäätelöä suuhunsa. Julmalla äidillä kun on tapana ottaa herkut pois pienten ketterien näppien ulottuvilta. Tuo on kyllä sellainen herkkuperse, että oksat pois :o Ei, kyllä se taitaa olla niitä harvinaisia Sokerimöykkäapinoita, joita tavataan lapsiperheissä silloin tällöin.


Sellaisia joita löydät kirjoista tyhjennetyltä kirjahyllyltä tai kiljumasta likaisten astioiden keskeltä heidän kiivettyä astianpesukoneeseen ja koko roskan melkein kaaduttua niskaan...

Lirkku lähti Ruotsiin äidin ja Rampen kanssa. Kahdeksan yötä... vapautta siis. Ainakin oletan sen menevän näin tyttären mielestä. Mikä sen hauskempaa kuin meri erottamassa äidistä, joka joka päivä käskee siivoamaan huoneen ja keräämään niitä vaatteita lattialta? Luultavasti tästä lomasta puhutaan pitkään. Sade on pitkään haaveillut pääsevänsä ulkomaille ja luoja tietää, ettei meillä ole tikistää sellaisia rahoja tällä hetkellä. Saati moneen vuoteen, mikäli kouluun pääsen... Niin, tosiaan... se koulu *kuvitelkaa syvä huokaus* Olisipa ihana päästä kouluun!

Pakko se on kai taas lopettaa näpyttely ja keskittyä niihin arjen iloihin. Niihin iloihin, joista puhutaan aina niin lämpimään sävyyn ja muistellaan vanhana takkatulen ääressä, kuinka hauskaa niitä olikaan toimittaa. Astianpesukoneen tyhjennys, imurointi, siivoaminen, puhtaiden pyykkien liitostaminen ja märkien pyykkien levitys odottavat tekijäänsä. Ihanaa!

Kaksi palloa ja yksi tyttö

Kun lapsi saa käteensä KAKSI ilmapalloa yhden sijaan, voi maailma kaatua. Onhan se toki iso vastuu 9-vuotiaalle. Silloin voi tiuskia veljelle, ettei voi auttaa häntä kiinnittämään turvavyötään, hänellähän on kaksi palloa. Silloin ei voi puhua eikä vastata veljelle, onhan hänellä KAKSI ilmapalloa yhden sijaan! Eikä veli saa katsoa häneen päin, saattaahan mokomat pallukat karata hänen käsistään. Tuossa vaiheessa oli jo pakko huomauttaa, että nyt on kyse kahdesta heliumpallosta ja niiden pitelemisestä. Se ei ole verrattavissa ydinfysiikkaan eikä maailman nälänhädän lopettamiseen :D

Pallojen kohtalo oli kotona vielä surkeampi. Vaivalla, tuskalla ja hiellä kotiin kuljetetut unicef-ilmapallot laskivat itsestään ilmat pihalle iltaan menessä. Viilis piteli huolen pudonneiden pallojen vähintäänkin väkivaltaisesta lopusta.

Olen tänään tosissani miettinyt koko päivän, mahtaako tuossa pojassa olla jotain vikana. Näin väsyttävää päivää minulla ei ole ollutkaan. Tuho käyttäytyi kirjaimellisesti kuin luonnonvoima, pyörremyrsky tai mutavyöry, joka ihmisten harmiksi oli täysin villinä ja vapaana riehumassa. Minä korvat punaisena haen poikaa pois sosiaalityöntekijöiden kokouksesta, käännyin sekunniksi sanomaan jotain Emelle. Kuulin pahaenteiset sanat etsiessäni poikaa "Pitääköhän mennä kyselemään keneltä on poika kadoksissa" Sitten yllätän hänet painelemasta toimiston summeria, anteeksi pyydelleen selvästi harmistuneelta hoitajalta revin pojan kainalooni ja pitelin tiukasti kiinni odottaen kauhulla mitä seuraavaksi tapahtuu. Juoksua käytävää edestakaisin, huutoa pelkästään huutamisen ilosta, tasajalkaa loikkimista, karkuun menoa, jonkun asiakkaan takin sabotoimista naulakolla, lelujen viskomista, värikynien uudelleen järjestely lattialle. Kertaakaan hän ei pysähtynyt. Ihmiset tuijottivat, osa näreissään, osa säälivästi, osa huvittuneena. Minä näytin varmaan todella, todella väsyneeltä ja vanhalta. Hiukset takussa, naama meikitön ja mustat pussit silmien alla. Ainoa punainen naamallani oli häpeän värjäämää. Voi veljet! Ikinä en ota tuota lasta mukaan mihinkään tapaamiseen ellei ole pakko.

Ilo jatkui kotona pienten päiväunien jälkeen. Opin tänään, että portti on parasta taas pitää visusti säpissä. Yläkerrasta kuuluu huuto, joka kertoo jotakuinkin saarnaavaan sävyyn Tuhon olevan sängyssä pomppimassa. Minä menen yläkertaan ja siellä se roikkui, puolittain yläsängystä kurkotellen jotain lelua lattialta. Antakaa minun kaikki kestää.

Kun seuraavan kerran kehun lapsiperhe elämää ihanaksi, potkaiskaa minua!

Lauantaipäivän pulinat

Olen tässä muutaman päivän pitänyt blogihiljaisuutta. En tiedä mistä olisin aloittanut ja mitä olisin kirjoittanut. Lisäksi kameraressuni ei ole saanut tarvittavaa ruokaansa. Pitäisi varmaan käydä ostamassa ne uudet ladattavat patterit. Menee ihan hävyttömän paljon rahaa tavallisiin pattereihin, kun pitemmän päälle ryhtyy summia ynnämmään.

Kävin siis tosiaan siellä pääsykokeissa. Populaa oli paikalla paljon. Pääsin paikan päälle ja siellä oli meitä sosiaalipuolelle hakijoita sekä terveydenhoitopuolelle pyrkiviä. Minusta tuntuu, että kaikilla oli suunnilleen sama lähtötilanne siellä aulassa odotellessaan. Perhosia vatsassa, hikoilevat kämmenet, korvien humina, villisti laukkaavat ajatukset... No kaikki ne lieveilmiöt mitä tuollaisessa tilanteessa voi ollakaan.

Ensin oli ilmoittautuminen, henkkarit esiin, henkkarit piiloon, nimitarra rintaan ja odotusta. Infotilaisuus ja odotusta. Yksilöhaastattelu ja odotusta. Ryhmätilanne ja himaan. No hyvä on, ehkä tuo oli hieman lyhennetty versio päivän tapahtumista. Noh, ehkä voisin joistain asioista mainita.

Olin yllättynyt, etten jännittänyt enempää. Ettei se jännitys ollut sellaista kuristavaa ja kaiken nielevää, vaan auttoi minut päivän yli. Olin iloinen ja hyväntuulinen, odotus ei oikeastaan ollut pahaksi, vaan siinä ennätti rentoutua ja järjestellä ajatuksiaan. Ehkä hankalin kaikista kolmesta tehtävästä joihin osallistuimme, oli infotilaisuudessa eteen lyöty itsearvioimislomake. Aivot löivät tyhjää ensimmäiset kolme minuuttia siitä annetusta 20:stä, onneksi en ollut ainoa, jonka mielestä tuo tehtävä oli yllättävän hankala. Haasteet ja hyödyttävät asiat opiskelussa ja työelämässä, neljä tyhjillään ammottavaa ruutua odottamassa täyttäjäänsä. Opiskelun haasteisiin en keksinyt kuin perheen ja opiskelun yhteensovittamisen syksyllä. Sen tietää mitä siitä seuraa. Kumpikaan pojista ei ole ollut koskaan tarhassa, Lirkku aloittaa uudessa koulussa, minä katkaisisin pitkän kotiäidin urani. Olisihan siinä sopeutumista sekä fyysiselle vastustuskyvylle että henkiselle puolelle.

Pääsenkö kouluun? En ainakaan vielä liputa asian puolesta. Totta kai toivon ja pidän peukkuja ylhäällä. Ainakin sain jotain tehtyä tässä välissä, pääsin kokeisiin asti. Sen katsoisin olevan jo melkoinen saavutus minulle. Onhan tässä tullut istuttua kotona lasten kanssa jo perse homeessa muutaman vuoden :D Hakijoita tosiaan kuulemma otettiin paljon enemmän kuin edellisinä vuosina, pääsykoepäiviäkin oli useita peräkkäin juuri sen vuoksi, haastateltavia oli paljon. Ja 80 otetaan sisään. Nyt sormet ristiin ja toivotaan parasta.

Simo oli lasten kanssa sitten odottamassa minua ja kävelemässä pitkin Tikkurilaa. Istuttiin autoon, olin todella hyväntuulinen ja innoissani päivästä. Mutta Simo ei tainnut olla ihan yhtä hyväntuulinen ja iloinen tiuskinnasta päätellen. Päätin sitten lakata hihkumasta ihan hirvittävän kovaäänisesti, niin E18 kääntyessä Tikkurilasta hän närkästyneenä kysäisi, olenko NOIN huonotuulinen :D Hitto! Miehet!!!

Käveltiin eilen kaupalle, on pakko liittää kuva komeimmasta ojanpientareesta kautta kuuluisan kaupungin. En tiedä miksi minulle tulee aina niin vallaton olo. Tekee mieli hypätä sinne kukkamereen ja piehtaroida kuin hepulin saanut koira. Se on kokonaisuudessaan upea näky!


Paljon upeampi kuin siistiksi millinmittaiseksi ruohikoksi trimmatut ojat. Niistä ei löydy mitään mieltä ylentävää tai kiinnostavaa. Ainoat olennot, joita ne kiinnostavat ovat ne koiranulkoiluttajat, jotka antavat koiran vääntää lyhyeksi leikatulle ja viimeistellylle ojanreunalle kakkakikkarekasan ja pakenevat sitten paikalta muka huomaamatta, että jotain "unohtui" ilostuttamaan ojanpientareen omistajaa, joka vihellellen seuraavana aamuna ottaa ruohotrimmerinsä leikatakseen hyvinhoidetun ojansa taas siistiksi.

Viime päivinä innostusta on saatu muistakin asioista kuin ulkoilusta, nimittäin meidän portaikko, tuo ihana portaikko!

"Kato mua, kato mua, kato mua. Mä meen ylös ja alas, ylös ja alas!"

Meillä on jätetty nyt portti auki, sekä ylhäällä että alhaalla. Yhden kerran jätkä on tullut naama edellä alas. Onneksi alimmilta portailta, niiltä joita yrittää kävellä etuperin kuin iso mies ainakin. Luultavasti parani tuosta innostuksestaan, eikä asiasta tarvitse mainiata vähään aikaan. Tiiun ollessa Porvoossa totesimme Anskulla kuinka tarpeeton portti todella onkaan. Tuho nimittäin laukkasi sen verran lujaa portaita ylös ja alas, ylös ja alas ja oikea oppisesti takaperin peruuttamalla. Nyt kotona sen suurin huvitus onkin, ei niinkään portaissa kulkeminen vaan se, että saa vetää portin kiinni perässään, istahtaa alimmalle portaalle ja huutaa sitten "Älä, älä, älä" tai nauraa kikattaa hysteerisesti. Jotenkin se portin kiinni vetäminen perässä on Tuholle merkki vapaudesta :D Ja jostain kai se on pienenkin ilo revittävä.

Ja kieliposkella se kulkee joka paikkaan. Ei se enää siitä johdu, että se keräisi nenästään valuvaa räkää, kyllä se tekee sitä nytkin kun jäi tuo yskä vain riesaksi. On se vaan niin sulokas, ihan pistää äitiä huokailuttamaan. Osaa ne lapset olla oikeastikin suloisia, nukkuessaan ja sukeltaessaan, kuten Simo on sanonut. Silloin ne ei puhu koko ajan.

Vatsakramppeja...

Vatsassa pyörii ja kivistääkin. Onko tämä nyt sellaista hyvää jännitystä vai lamaannuttavaa jännitystä. Enää reilu tunti ja minun pitäisi olla matkalla pääsykokeisiin. Matkalla testeihin, joiden tarkoistus on muuttaa asioiden kulku perusteellisesti. Toisin sanoen, minun olisi tarkoitus päästä kouluun.

Saan kai olla realistinen? Pääsymahdollisuuteni ovat niin pienet, etten tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kuinka monta sataa hakijaa heille onkaan pyrkimässä? Ja kuinka moni heistä on niitä, jotka valitaan, alle 40?. Ilmeisesti parhaat ainakin pääsevät sisään, saavat valita kerman päältä. Pieni epäilys yrittää päästä asumaan sieluuni. Eikä se tällä hetkellä kuiski korvaani vaan lähinnä karjuu möreällä baritonilla,
"Et sinä ole kermaa, vaan juoksettunutta maitoa"

Huokaus, nyt vähän tsemppiä... Auttaisikohan nyt jonkinlainen meditointi, puhalletaan pahat ajatukset ulos ja vedetään tiukasti hyvät mietteet sisään? Miettiä vähän miten siellä aikoo käyttäytyä ja miten ilmaista itseään. Yritän asennoitua tähän siten, että MINÄ OLEN SE TYÖKALU. Ja se miten käytän ja ilmaisen itseäni auttaa minua pääsemään kouluun. Ja silti, tänä aamuna kun yritin kertoa näkymättömille valitsijoille MIKSI HALUAN JUURI TÄLLE ALALLE, en osannut vastata mitään. Mielessä oli tuhat eri syytä ja ainuttakaan en saanut puristettua järkevästi ja selvästi huulieni välistä. Naama punaisena pinnistelin tuossa ulkona portailla ja lopulta huomasin miettiväni, että tästä tulee kaunis päivä... kelillisesti siis :D

Minun tuurillani unohdan vielä jotain. Vaikka olenkin nyt aamusta järjestellyt lähtöä mielessäni useamman kerran. Pitää varata Simolle ja lapsille eväitä ja runsaasti juotavaa mukaan. Varavaatteet ja vaipat, lääkkeet ja muut. Itselleni tarvitsen lääkkeet myös, henkkarit ja muistiinpanovälineet, kartan ja hieman lisää itseluottamusta. Ehkäpä se itseluottamus potkii sisään siinä vaihessa kun saavun koululle? Tai sitten jalat lyö veteläksi ja menetän tajuni :D

Voi paviaanin pallihiki, unohdin pestä suihkussa hiukset :o Takaisin suihkuun, sitten vielä hetkeksi tähän jakamaan näitä turhia ajatuksiani maailmalle. Mahakin meni sekaisin, huh!

Sain muuta ajateltavaa oman jännitykseni ohelle. Onnea matkaan , ystävä hyvä. Pidetään peukkuja, että salamatkustajalla on kaikki hyvin!!!

Kesäkuu, kesäkuu!

Sunnuntai, tiesittekö? Sunnutai, 1.6.2008. Kesäloma on virallisesti alkanut. Lirkku aloitti oikeaoppisesti kesälomansa sairastumalla flunssaan. Kunnon koululaiset sairastavat vain lomallaan. Ensin oli kuumeessa Viilis, seuraavaksi minä ja Lirkutin eli kohta on Emekin sitten sängynpohjalla. Tosin minun oloni on todella hyvä tilanteeseen nähden, vuotavan nenän lisäksi kun Viilis päätti olla hereillä lähes koko yön. Se potki, töni, hakkasi päällänsä taas minua takaraivoon ja keskiruumiin seutuville. Karkasi sängystä ja sai potkuraivarit kun raahasin pojan takaisin omalle paikalleen eli sille, jossa oletan Viiliksen yönsä viettävän. Kiljui, pälätti, huusi, ja hyppi tasajalkaa. Uusimpana villityksenä on ropistaminen ja raapiminen. Ja minä olen todella hyväntuulinen väsyneenä ja mukiloituna. Jossain vaiheessa suutuinkin ja huusin jo melkoisen äkäisenä pojalle, että "Pää tyynyyn ja nyt nukkumaaaaaan! Sinä nukut nyt!" Ei se huutaminen auttanut. Innosti vaan potkimaan lisää. Voi vitsit, nyt on pojan aika oppia nukkumaan omassa sängyssä. Aamulla huomasin muuten nukkuvani sängyssä poikittain ja mahdollisimman kaukana Tuhosta. Simo parka oli sitten mahduttanut itsensä petiin miten parhaiten taisi. Molemmat jalat sängystä ulkona ja reunalla keikkuen. Ei sitä kyllä ikinä uskoisi, että kaksi tällaista hukkapätkää veisi niin paljon tilaa kuin me viemme!

Kesäisiä vieraita ja Tuho käsi visusti vaipoissa

Eilen vietetiin grillijuhlia koulun loppumisen kunniaksi. Pete tuli lapsien kanssa. Onneksi tuli! Syötiin kunnolla, kälätettiin ja lätistiin turhia (siis asiosita, joilla ei paranneta maailmaa) ja lopuksi leikittiin lasten kanssa kirkonrottaa. Saatiin naapuruston lapsetkin mukaan. Noilla leikeillä on kumma voima lapsiin. Ensin noita naapuripihan poikia vähän ujostutti, mutta pian ne olivat mukana ihan täysillä. Siellä me ryömittiin ja römyttiin puskien joukossa ja ruusupuskissa. Pentuja löytyi puista ja lehtien seasta, portaikkojen välistä ja penkkien alta. Ja ne lapset on uskomattoman nopeita. Siinä ei kunto riitä! Minun pitää ryhtyä oikeasti harrastamaan jotain kuntoa nostattavaa liikuntaa, että minulla olisi paremmat mahdollisuudet saada nuo vikkeläkinttuiset lapset kiinni! Tavoitetta kerrakseen :D Jos joka lauantai saisi lapset kasaan. Se olisi hienoa, jo senkin vuoksi, että näihin lapsiin saisi puhallettua enemmän yhteishenkeä. Kykyä toimia yhdessä ja tulla toimeen paremmin.

Simo ehkä voisi katsoa Tuhon perään sen aikaa, että saan rymytä pusikoissa sieluni kyllyydestä? Siinäpä haastetta isännälle... (TODISTUSAINEISTOA SIMON VAATTEIDENPUKEMISTAIDOISTA)

"Hetkonen, minä en voi liikkua?"

"Katso äiti! Valmiina ulos!!!"

Oikeasti, en tiedä miten Simo onnistuu tuossa jatkuvasti.

Mitäs sitten kesästä! Suunnitelmia kenelläkään? Minulla on. Olen päättänyt, että tänä kesänä pyrin joka päivä tekemään jotain kivaa, erikoista, jotain mitä ei tule normaalina päivänä tehtyä tai jotain mitä tulee tehtyä useammin, mutta joka vain yksinkertaisesti kutittelee mielihyvänappuloita. Kun tämän saan kirjoitettua, ryhdyn leipomaan ja teen kakun. Sitten menen ulos tuon Tuhon kanssa, kutsun naapurinkin lapset jääteelle ja kakulle tuonne pihapöydän ääreen. Se on siis tavoite, katsotaan mikä on todellinen päivän summa. Kunpa saisin kutsuttua tänne parhaan ystävänikin. On niin ikävä. Vaikka kilometrejä on välillä vain muutama hassu kipale, tuntuu ettemme näe tarpeeksi usein. Ehkä asetan tämän kesän tavoitteeksi myös sen, että pyrin olemaan useammin ystäväni kanssa.

Pikkupölöt, suulaat hölöt. Vitsit, että me ollaan hömelön näköisiä

Nyt on mentävä taas. Hularimps!