Lauantaipäivän pulinat

Olen tässä muutaman päivän pitänyt blogihiljaisuutta. En tiedä mistä olisin aloittanut ja mitä olisin kirjoittanut. Lisäksi kameraressuni ei ole saanut tarvittavaa ruokaansa. Pitäisi varmaan käydä ostamassa ne uudet ladattavat patterit. Menee ihan hävyttömän paljon rahaa tavallisiin pattereihin, kun pitemmän päälle ryhtyy summia ynnämmään.

Kävin siis tosiaan siellä pääsykokeissa. Populaa oli paikalla paljon. Pääsin paikan päälle ja siellä oli meitä sosiaalipuolelle hakijoita sekä terveydenhoitopuolelle pyrkiviä. Minusta tuntuu, että kaikilla oli suunnilleen sama lähtötilanne siellä aulassa odotellessaan. Perhosia vatsassa, hikoilevat kämmenet, korvien humina, villisti laukkaavat ajatukset... No kaikki ne lieveilmiöt mitä tuollaisessa tilanteessa voi ollakaan.

Ensin oli ilmoittautuminen, henkkarit esiin, henkkarit piiloon, nimitarra rintaan ja odotusta. Infotilaisuus ja odotusta. Yksilöhaastattelu ja odotusta. Ryhmätilanne ja himaan. No hyvä on, ehkä tuo oli hieman lyhennetty versio päivän tapahtumista. Noh, ehkä voisin joistain asioista mainita.

Olin yllättynyt, etten jännittänyt enempää. Ettei se jännitys ollut sellaista kuristavaa ja kaiken nielevää, vaan auttoi minut päivän yli. Olin iloinen ja hyväntuulinen, odotus ei oikeastaan ollut pahaksi, vaan siinä ennätti rentoutua ja järjestellä ajatuksiaan. Ehkä hankalin kaikista kolmesta tehtävästä joihin osallistuimme, oli infotilaisuudessa eteen lyöty itsearvioimislomake. Aivot löivät tyhjää ensimmäiset kolme minuuttia siitä annetusta 20:stä, onneksi en ollut ainoa, jonka mielestä tuo tehtävä oli yllättävän hankala. Haasteet ja hyödyttävät asiat opiskelussa ja työelämässä, neljä tyhjillään ammottavaa ruutua odottamassa täyttäjäänsä. Opiskelun haasteisiin en keksinyt kuin perheen ja opiskelun yhteensovittamisen syksyllä. Sen tietää mitä siitä seuraa. Kumpikaan pojista ei ole ollut koskaan tarhassa, Lirkku aloittaa uudessa koulussa, minä katkaisisin pitkän kotiäidin urani. Olisihan siinä sopeutumista sekä fyysiselle vastustuskyvylle että henkiselle puolelle.

Pääsenkö kouluun? En ainakaan vielä liputa asian puolesta. Totta kai toivon ja pidän peukkuja ylhäällä. Ainakin sain jotain tehtyä tässä välissä, pääsin kokeisiin asti. Sen katsoisin olevan jo melkoinen saavutus minulle. Onhan tässä tullut istuttua kotona lasten kanssa jo perse homeessa muutaman vuoden :D Hakijoita tosiaan kuulemma otettiin paljon enemmän kuin edellisinä vuosina, pääsykoepäiviäkin oli useita peräkkäin juuri sen vuoksi, haastateltavia oli paljon. Ja 80 otetaan sisään. Nyt sormet ristiin ja toivotaan parasta.

Simo oli lasten kanssa sitten odottamassa minua ja kävelemässä pitkin Tikkurilaa. Istuttiin autoon, olin todella hyväntuulinen ja innoissani päivästä. Mutta Simo ei tainnut olla ihan yhtä hyväntuulinen ja iloinen tiuskinnasta päätellen. Päätin sitten lakata hihkumasta ihan hirvittävän kovaäänisesti, niin E18 kääntyessä Tikkurilasta hän närkästyneenä kysäisi, olenko NOIN huonotuulinen :D Hitto! Miehet!!!

Käveltiin eilen kaupalle, on pakko liittää kuva komeimmasta ojanpientareesta kautta kuuluisan kaupungin. En tiedä miksi minulle tulee aina niin vallaton olo. Tekee mieli hypätä sinne kukkamereen ja piehtaroida kuin hepulin saanut koira. Se on kokonaisuudessaan upea näky!


Paljon upeampi kuin siistiksi millinmittaiseksi ruohikoksi trimmatut ojat. Niistä ei löydy mitään mieltä ylentävää tai kiinnostavaa. Ainoat olennot, joita ne kiinnostavat ovat ne koiranulkoiluttajat, jotka antavat koiran vääntää lyhyeksi leikatulle ja viimeistellylle ojanreunalle kakkakikkarekasan ja pakenevat sitten paikalta muka huomaamatta, että jotain "unohtui" ilostuttamaan ojanpientareen omistajaa, joka vihellellen seuraavana aamuna ottaa ruohotrimmerinsä leikatakseen hyvinhoidetun ojansa taas siistiksi.

Viime päivinä innostusta on saatu muistakin asioista kuin ulkoilusta, nimittäin meidän portaikko, tuo ihana portaikko!

"Kato mua, kato mua, kato mua. Mä meen ylös ja alas, ylös ja alas!"

Meillä on jätetty nyt portti auki, sekä ylhäällä että alhaalla. Yhden kerran jätkä on tullut naama edellä alas. Onneksi alimmilta portailta, niiltä joita yrittää kävellä etuperin kuin iso mies ainakin. Luultavasti parani tuosta innostuksestaan, eikä asiasta tarvitse mainiata vähään aikaan. Tiiun ollessa Porvoossa totesimme Anskulla kuinka tarpeeton portti todella onkaan. Tuho nimittäin laukkasi sen verran lujaa portaita ylös ja alas, ylös ja alas ja oikea oppisesti takaperin peruuttamalla. Nyt kotona sen suurin huvitus onkin, ei niinkään portaissa kulkeminen vaan se, että saa vetää portin kiinni perässään, istahtaa alimmalle portaalle ja huutaa sitten "Älä, älä, älä" tai nauraa kikattaa hysteerisesti. Jotenkin se portin kiinni vetäminen perässä on Tuholle merkki vapaudesta :D Ja jostain kai se on pienenkin ilo revittävä.

Ja kieliposkella se kulkee joka paikkaan. Ei se enää siitä johdu, että se keräisi nenästään valuvaa räkää, kyllä se tekee sitä nytkin kun jäi tuo yskä vain riesaksi. On se vaan niin sulokas, ihan pistää äitiä huokailuttamaan. Osaa ne lapset olla oikeastikin suloisia, nukkuessaan ja sukeltaessaan, kuten Simo on sanonut. Silloin ne ei puhu koko ajan.