Juhannus tulossa, ankea juhannus jos minulta kysytään. Ehkä minulla on tänään vain tavallista ankeampi päivä? Ehkä minua harmittaa se, että minulla ei ollut varaa mennä mummolaan, vaikka koko muu suku on sinne menossa? En tiedä, mutta joka tapauksessa, tämän vuoden jussi on myös vaappuvan ankan takapuolesta.
Muutenkin mieltä vähän painostaa. Tieto siitä, että minun on hankittava kantele tyttärelle huolestuttaa jo nyt. Mistäköhän ne rahat siihen lopulta keksitään. Säästöön on saatu tikistettyä jotakuinkin 250 sataa, mistäköhän ne loput saan tikistettyä. Helpointahan se olisi, kun oman kanteleen saisimme. Silloin ei tarvitsisi enää huolehtia muusta kuin kanteleen huollosta ja huolellisesta kunnostapidosta.
Enää ei voi vain sanoa, että mietin tätä asiaa myöhemmin. Kohta on liian myöhä! Heinäkuun lopulla on kantele palautettava kotiinsa, kanteleliiton hoiviin. Kiitokset sinne suuntaan, syvät kiitokset. Sillä mahdollisuus vuokrata tämä soitin vuodeksi on antanut tyttärelle mahdollisuuden aloittaa rakastamansa harrastus. Kallista lystiä tosin, mutta varmasti itsensä tulevaisuudessa takaisin maksavaa. Ei ehkä meille, mutta tyttärelle, ainakin toivon niin :D
Mites muille pennuille sitten kuuluu? Eme on nauttinut täysin rinnoin mökkeilystä. Muita ei huolittu, tai huolittiin meidät käymään, mutta illan tullen meidät ajettiin kotiamme (tai sitten pakenimme omasta tahdosta). Eme on ollut ihan lälly. Siellä se on saanut jakamattoman huomion kaikilta. Kyllähän sen nyt tietää. Minun on jaettava huomio jatkuvasti kolmen lapsen ja ukon kesken. Silloin hetket, joissa saa paistatella mummon, vaarin, isoenojen ja muiden sukulaisten huomiossa ovat ihanaa vaihtelua ja lapselle tärkeitä hetkiä.
Ja Eemeli rakastaa sylissä olemista. Rakastaa sitä, että saa luvan kanssa köllöttää mummun kainalossa tuntikausia ilman, että mummu nostaisi lasta sylistään ja pahoittelisi, kun ruoka on laitettava, siskoa autettava läksyissä, pyykit levitettävä, kauppaan juostava, siivottava tai vaihdettava pikkuveljen kakkavaippaa tai tungettava sen suuhun ruokaa. Joskus olisi pysähdyttävä itsekin tuntikausiksi luvan kanssa. Ottaa Eme syliin ja rutistaa. Sillä maailmassa ei montaa niin ihanaa asiaa ole kuin se, että Eme tulee luokse ja kuiskaa "Mulla on vain yksi asia, jonka haluan sanoa", kiipeää syliin ja halaa.
Tuosta Viiliksestä sen verran, että meillä viljellään paljon "vau" sanaa. Sitä käytetään upeista autoista tai jopa dinosauruksista kirjoissa. Sitä käytetään pippelistä ja kukkasista, linnuista, kissoista ja koirista. Sitä käytetään myös selvästi väärin! Kuten esimerkiksi niissä tilanteissa, kun sormi työnnetään syvälle nenään ja sieltä kaivetaan esiin räkäpallero. Juosten se tulee aina minun luokseni esittelemään vau-sanansa kanssa löydöksiään. Ja pyyhkii sen sitten salakavasti minuun ennen kuin ennätän reagoida. Väärinkäytöksi voin lukea myös sen, että melkein joka päivä se tunkee käden vaippansa sisään ja vetäisee kakkaiset näppinsä sieltä pois... enkä nyt puhu yleisesti likaisista käsistä, vaan ihan siitä oikeasta paskasta. Sitten tullaan taas luokse huokaillen vau sormet ruskeana. Ja minä mietin mielessäni miten saisin taottua lapsen päähän mahdollisimman rauhallisesti, että sitä pyllyä ei kaiveta ja sillä kakalla ei leikitä! Tämä on taas asioita, joita rustaan ylös pieneen tiimarivihkooni. Voin sitten vuosia myöhemmin kertoa kaikki ihanuudet poikani tyttöystäville :D Kosto on sitä suloisempi, mitä pidempään sen antaa marinoitua katkeruudessa...
Hei, vielä ennen lopettamistani haluan sanoa, että sainpas sen hiton kaulaliinan valmiiksi. Ohje siis löytyy siitä Happy Hookerista. Yksinkertainen kuin mikä ja hauskahan noita kukkia oli virkata. Se niiden yhteen ompeleminen oli se tylsin osuus.
Enää on tuhat muuta aloitettua hommaa tekemättä... Kuten se tyttären mekon purkaminen ja ompelu oikean kokoiseksi, Tuhon tilkkupeitto, Emen pöökallopeitto jne. Mä olen kyllä saamattomuuden huippu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti