Kaksi palloa ja yksi tyttö

Kun lapsi saa käteensä KAKSI ilmapalloa yhden sijaan, voi maailma kaatua. Onhan se toki iso vastuu 9-vuotiaalle. Silloin voi tiuskia veljelle, ettei voi auttaa häntä kiinnittämään turvavyötään, hänellähän on kaksi palloa. Silloin ei voi puhua eikä vastata veljelle, onhan hänellä KAKSI ilmapalloa yhden sijaan! Eikä veli saa katsoa häneen päin, saattaahan mokomat pallukat karata hänen käsistään. Tuossa vaiheessa oli jo pakko huomauttaa, että nyt on kyse kahdesta heliumpallosta ja niiden pitelemisestä. Se ei ole verrattavissa ydinfysiikkaan eikä maailman nälänhädän lopettamiseen :D

Pallojen kohtalo oli kotona vielä surkeampi. Vaivalla, tuskalla ja hiellä kotiin kuljetetut unicef-ilmapallot laskivat itsestään ilmat pihalle iltaan menessä. Viilis piteli huolen pudonneiden pallojen vähintäänkin väkivaltaisesta lopusta.

Olen tänään tosissani miettinyt koko päivän, mahtaako tuossa pojassa olla jotain vikana. Näin väsyttävää päivää minulla ei ole ollutkaan. Tuho käyttäytyi kirjaimellisesti kuin luonnonvoima, pyörremyrsky tai mutavyöry, joka ihmisten harmiksi oli täysin villinä ja vapaana riehumassa. Minä korvat punaisena haen poikaa pois sosiaalityöntekijöiden kokouksesta, käännyin sekunniksi sanomaan jotain Emelle. Kuulin pahaenteiset sanat etsiessäni poikaa "Pitääköhän mennä kyselemään keneltä on poika kadoksissa" Sitten yllätän hänet painelemasta toimiston summeria, anteeksi pyydelleen selvästi harmistuneelta hoitajalta revin pojan kainalooni ja pitelin tiukasti kiinni odottaen kauhulla mitä seuraavaksi tapahtuu. Juoksua käytävää edestakaisin, huutoa pelkästään huutamisen ilosta, tasajalkaa loikkimista, karkuun menoa, jonkun asiakkaan takin sabotoimista naulakolla, lelujen viskomista, värikynien uudelleen järjestely lattialle. Kertaakaan hän ei pysähtynyt. Ihmiset tuijottivat, osa näreissään, osa säälivästi, osa huvittuneena. Minä näytin varmaan todella, todella väsyneeltä ja vanhalta. Hiukset takussa, naama meikitön ja mustat pussit silmien alla. Ainoa punainen naamallani oli häpeän värjäämää. Voi veljet! Ikinä en ota tuota lasta mukaan mihinkään tapaamiseen ellei ole pakko.

Ilo jatkui kotona pienten päiväunien jälkeen. Opin tänään, että portti on parasta taas pitää visusti säpissä. Yläkerrasta kuuluu huuto, joka kertoo jotakuinkin saarnaavaan sävyyn Tuhon olevan sängyssä pomppimassa. Minä menen yläkertaan ja siellä se roikkui, puolittain yläsängystä kurkotellen jotain lelua lattialta. Antakaa minun kaikki kestää.

Kun seuraavan kerran kehun lapsiperhe elämää ihanaksi, potkaiskaa minua!