Tuossa illemmalla kurkkasin apinan korvaan, kun mokoma kaivoi sitä niin vimmatusti ja siellä kimalteli jotain. Ei kun kakara autoon ja lääkäriin. Kyllä Viilistä nauratti, oltiinhan me menossa autoon! Ja autot on parasta maailmassa.
"Auto, auto, wauuu, auto"
Lääkäri imi, kaivoi ja sorkki ja sai lopulta vedettyä rimpuilevan mukulan korvasta muovin palan, luultavimmin tarran, jota oli imeskelty ennen korvaan työntämistä. Sen alta paljastui kaunis, iso kivi. Taas pidettiin kiinni rimpuilevaa, itkevää lasta. Tulos, ei sitä saa normaalikeinoin pois. Meililahti, here we come! Saa nähdä miten kovilla desipeleillä poika huomenna karjuu. Ei kyllä yhtään innosta, vaan pakko se on kai saatava ne tavarat korvasta pois jollain keinolla ja nähdä onko tärykalvo edes kunnossa. Vähän huolestuttaa, koska Viilis pari iltaa sitten karjui kuin syötävä. Liekö silloin tunkenut sen kiven korvaansa. Pari päivää se on sitä sorkkinutkin. Luulin, että se korvatulehdus vain jätti korvan herkäksi.
Ei siinä mitään, jos tietäisin, että poika oppisi tästä reissusta jotain. Mutta siellä sairaalalla tänään, kaiken sen sorkkimisen, huutamisen ja rimpuilun jälkeen Tuho otti minun avaimen kouraansa, kaulalla kuin roikkuu. Sanoin, että "Avain, minne se tulee?" niin Viilis ryhtyi päättäväisesti tunkemaan sitä korvaansa...
"Auto, auto, wauuu, auto"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti