Kou-Kou-Kouvolaan

Alkaakohan tuo nuorinkin pelkäämään pimeää? Meillä on jatkuvasti jokin valo päällä kotona. Tuo meidän viisivuotias käy varmistamassa sen. Kyllähän minä tietysti ymmärrän sen pelon, ei sille mitään mahda. Mutta miten sitä voisi hoitaa? Jos annan taskulampun, sitä ei sytytetä hädän hetkellä. Ei, se palaa läpi yön pimeydessä ja aamulla lamppu huutaa lisää ravitsevia pattereita vatsaansa. Pahimmaksi ongelmaksi tässä on muodostunut se, että minua häiritsee valot niin paljon, etten saa unta, mikäli ne on päällä. Ja jos nukahdan, olen puoliunessa ja koko ajan tietoinen tuosta häiriötekijästä. Ja tässä puhuu siis nainen, joka on joutunut täysin paniikkiin vielä vuosia sitten pelkästä hämärästä. Pakotin itseni pois pimeän pelosta, koska valo tosiaan häiritsee untani ihan yhtä paljon kuin pimeyden pelko. Lisäksi en halunnut siirtää pimeän pelkoa esikoiseen, joka tosin jossain määrin epäonnistui.

Tuho ei pelkää pimeää, hänestä on mukava paeta vaikka pilkkopimeässä sängystä kunhan vain pakoon pääsee, eikä tarvitse nukkumaan käydä. Hänen pelkonsa ovat aivan erilaisia. Hän saa mm. näistä kahdesta youtube videopätkästä kamalan paniikin. Sellaisen, että hän kiipeää jalkaa pitkin turvaan syliin, tärisee ja itkee hysteerisenä

Spidermanputoaa

GreenWing ja huilutanssi

Näiden kahden älyttömän pelon lisäksi huudon saavat aikaan Sims-pelin alkutunnarin loppuminen (joka on varmaankin enemmän harmia sen loppumisesta kuin pelkoa) ja tv:n valvetilan punainen valo. Voin siis kertoa jokaiselle, että meillä ei pidetä telkkaria koskaan valvetilassa.

Mummolassa keskimmäinen tahtoi mennä kellariin. Mikä on tietysti todella pelottava paikka. Portaat ovat metalliset ja näet siis jalkojesi alla pelkän pimeyden. Ne ovat sen lisäksi todella jyrkät. Kellarissa on nykyään tosi valoisaa, minun ollessani pieni se oli paljon hämärämpi. Siellä ei ole ikkunoita, ne on muurattu umpeen ja tilalla on vain tuuletusaukot. Lattian läpi tihkuu vettä ja se on sellaisen ruskean limaisen massan peitossa osin kohdista. Ja siis tuota vedentihkumista ei valitettavasti voi estää, talon alla kun kulkee lähteitä. Paljonkohan sieltä saa säteilyä?

Eemeli siis seisoi siinä kellarin paksun ja raskaan oven edessä rystyset valkoisina uutta Ranualta ostettua jääkarhusateenvarjoaan puristaen.
"Onko siellä alhaalla rottia?"
"Ei ole kulta"
"Entäs norsuja?" Eemeli tokaisi silmät kauhusta pyöristyen.
"Ei, ei sieltä ainuttakaan norsua löydy"
Noin kymmenen muun eläimen jälkeen ja loputtomien vakuuttelujen päätteeksi sain keskimmäisen vietyä kellariin. Kyllä, se on lapsista pakollinen turistikierros mummolassa. Heitä vain pelottaa niin peevelisti mennä sinne alas. Ja myönnettävä on, ettei taida kukaan meistä kamalasti hengailla siellä turhan päiten. Paitsi sinä yhtenä kesänä, kun meillä oli lemmikkihämähäkki siellä alhaalla. Me vietiin serkkujen kanssa sille kärpäsiä ja katseltiin ihaillen, kun se imaisi kuoleman kangistamista ötököistä mehut pihalle... Voi noita muistoja!

Pitää vähän miettiä vielä tätä pelkoasiaa ja yrittää kitkeä tuota pimeän pelkäämistä pois. Se todellakin haittaa elämää, jos se menee liian pahaksi.

Kävimme eilen tykkimäellä. Otin matkalle mukaan neuletyöni, yritän siis tehdä kyykerövarmaa hartiahuivia. Niin yksinkertaista kuin olla ja voi. Isot puikot, ruskeaa Vienna-lankaa (mohair 90% ja polyesteri 10%) ja joka toisella kierroksella lisäykset. Olen yhä edelleen se, jolta virkkaaminen luonnistuu paljon paremmin, jos nyt sekään. Neuloin sitten vimmalla työtä eteenpäin. Se on ainoa tapa, jolla pysyn hereillä autossa. Kaksi sekuntia liikkuvassa autossa ja silmäni painuvat kiinni ja pää alkaa roikkua kuin rakko tikun nokassa.

Pukaron Paronin kohdalla tajusin, että lanka loppuu. Se oli yksi matkan kamalimmista tapahtumista. Toinen yhtä kamala kokemus oli Novitan tehtaanmyymälän ja karkkitukun ohittaminen. Että jos joku näki eilen punaisen Opelin suhahtavan ohi ja sen kyydissä perheen, jonka äiti oli kasvot kiinni etuikkunassa ja suun paikalla höyryinen ympyrä ja silmät täynnä kyyneliä... Se oli allekirjoittanut!

Huvipuistossa oli hauskempaa kuin automatkalla. Simo kutsui Tykkimäkeä varsin osuvasti huvipuistojen hautausmaaksi. Hän lienee niitä Lintsimiehiä... Minusta taas paikka oli hauska, siellä on paljon enemmän laitteita näille lyhyille ja pienille lapsille kuin Lintsillä ja on edullisempikin. Siellä ei ole ruuhkaa ja laitteisiin ei tarvitse jonottaa tuntia. Kukaan epätoivoinen ei lähde ohittamaan sinua jonossa ja jopa kadonneet tavarat löytävät tiensä infokeskukseen (kyllä, joku hävitti ensimmäisen kymmenen minuutin aikana jo rahapussinsa). Onneksi tapasin tämän urhollisen naisen, joka vei massini infoon. Sain kiittää kädestä pitäen :) Olisi voinut hieman ahdistaa, kun kaikki vaivalla säästetyt rahat olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Sen sijaan ne paloivat poroksi rannekkeisiin, ruokaan, hattaroihin ja muutamaan muuhun huvitukseen.


Tykkimäen Trombi pelotti siskon nuorimman puolikuoliaaksi. Hän oli vihdoin ja viimein tarpeeksi pitkä päästäkseen siihen. Minä yritän vakuutella pelosta itkevälle kuusivuotiaalle kaiken olevan hyvin. Silittelen selkää toisella kädellä ja käsken kauhusta lasittuneiden silmien katsovan peukaloani. Se auttoikin hetkittäin, mutta lumous särkyi heti, kun perheen 15-vuotias aukaisi suunsa. Siinä missä minä vakuuttelen, Panu huusi vieressä, että "Irtoaakohan tämä nyt? Hei Jami, kohta lennetään!" Tämä on varmaan sitä paljon puhuttua sisarusrakkautta?


Simo sai napattua siskostani vuoden valokuvan kännyynsä. Horotettiin serkun kanssa kuin vähäjärkiset tosi pitkään sen kännykän äärellä. Se oli kyllä ihan ylivoimaisesti paras valokuva. Naurattaa vieläkin. Saisikohan sisko slaakin jos liitän sen joskus blogiini :D

Me onnistuttiin myös kadottamaan meidän keskimmäinen ja serkun kuusivuotias sinne. Tiedettiin kyllä, että he ovat jossain varmasti jonottamassa laitteisiin ja ottamassa keskenään ilon irti vapaudesta. Ja niinhän he olivat. Eivät olleet edes kuulleet kuulutusta, joten jollei tätini olisi heitä hoksannut kupeista, olisin turhaan odotellut portilla. Kaiken kaikkiaan siis hyvä reissu! Upea kerrassaan.

Päivän piristykseksi pistän upean kuvan...


Sisko siivosi asunnostaan vaatteita, laukkuja ja ulkovaatteita kirpparille ja eteenpäin. Sain pojille tarhaan kaikki tarpeelliset kuravaatteet ja ulkovaatteet, ihanaa sisko. Mutta itse upeaan kuvaan. Kuka muistaa nämä vyölaukut. Voiko kamalampia ollakaan. Ja itse muistan vielä pitäneeni sellaista vyölaukkua, joka oli neonkelta/puna/vihreä. Voi kamala, miksi ihmeessä nämä oli muodikkaita... Sydämestä ottaa!