Kyykerögeeneissä se vika on, ettei kalaa kestä

Yritän väsätä itselleni keittiöön sellaista härpäkettä, joka pitää meidän tarjottimet kauniisti seinällä. Huokaus. Olen kohdannut matkallani monia ongelmia. Ensinnäkään en löytänyt sopivaa kangasta, enkä halunnut alkaa virkkaamaan. Sitten yritin parannella hommaa tekemällä kymmenen pientä hassua nappia cernit- massasta. Kun olin kiinnittänyt napit, halusin laittaa vähän tikkauksia, koska lopputulos oli edelleen epätyydyttävä...
HIRVEÄ HUOKAUS JA HUUDAHDUS!
Se on yhä edelleen kamalan ysäri. Eikä tilannetta parantanut lainkaan se, että mies hymähti sen istuvan kuin nakutettu frendien kämpään. Apua!


Pakko se on kai vielä yrittää keksiä tähän jotain? Ehkä kirjailen lisää kuviota... Joo, tiedän, aika epätoivoista! Mutta apinan on tehtävä, mitä apinan on tehtävä. Eli alan kirkumaan, polkemaan jalkaa ja viskomaan tavaroita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuan, että MITÄÄN mitä yritän tälle tehdä, ei tee siitä parempaa.

Minun pitäisi pakata kaikki tarvikkeet ja käsityöt mukaan. Ensi viikko on tarkoitus viettää siskon kämpillä. Siskoni ja hänen miesystävä lähtevät perusteelliselle Euroopan matkalle. Olen siis viikon vastuussa kahdesta teini-ikäisestä pojasta, yhdestä 11-vuotiaasta tytöstä ja 6-vuotiaasta rasavillistä pojasta. Omat tietysti roikkuvat mukana. Vähän huolestuttaa siksi, ettei siskon asunto ole kovin taaperoystävällinen. Pelkään pojan rikkovan jotain arvokasta tai korvaamatonta. Ylipäätään, pelkään hänen aiheuttavan siskon omaisuudelle peruuttamatonta vahinkoa, jota joudun maksattamaan jostain kotivakuutuksesta, koska loppusumma on liian suuri minun itseni korvattavaksi. Luojalle kiitos kotivakuutuksesta!


Kotivakuutus ei korvaa ihan kaikkea. Jouduin vääntäytymään pari päivää sitten sängystä ylös, koska Tuho oli lähti vierestä ihan hiljaa. Kamalimpia minusta ovat juuri ne aamut, jolloin heräät ja huomaat, että poika on kadonnut. Nouset pää pumpulilla sängystä, silmäluomet vain puolittain avoinna ja raskaina aivan kuin Nukkumatti roikkuisi molemmissa yrittäen vimmatusti pitää ne ummessa. Ja takaraivossa se pieni epäilyksen ilkkuva ääni käskee varautua pahimpaan, jotta pudotus tapahtuisi matalammalta. Koiruuksia, niitä se mokoma apinalapsi tekee aamuisin. Varsin eläimellistä menoa!

Menin poikien huoneeseen ja löysin Tuhon kyykistyneenä tutkailemassa tussia. Minut nähtyään hän kiljaisi ja sutaisi äkkiä tussia lisää naamatauluunsa. Kyllä, äiti ottaa tussin pois. Lattiat, kaapinovet ja pleikkari olisivat takuulla olleet seuraavat. Tapan varmaan lapseni luovuuden jo alle kaksivuotiaana. Kunnon äidit antavat lapsilleen värikyniä, väriliituja ja tusseja. Puolustukseni sanon, että Tuholla ei ole tapana käyttää niitä paperille opastuksestani huolimatta, vaan hän joko syö ne tai sotkee itsensä ja seinät vaikka vieressä seisoisin. Ehkä sitten joskus, kun Väläys lähtevät pojan nupista ja paikalle jää vain hengailemaan Äly. Äly ja Väläys eivät ikinä, koskaan ole hyvä parivaljakko yhdessä.

Kohta minun on tarkoitus viedä kiertävä sirkukseni femmaan. Anoppi lupasi viedä minut Ass-markettiin hakemaan kalaa. Tänään testataan miten kyykerögeenini reagoi minuun suunkautta pumpattaviin kala-allergeeneihin.

Anoppilassa on kivoja juttuja, siellä on kiva parveke...

"Tänne vaan, jäätelöön, niitä karkkeja"

... ja siellä on kiva karkkipurkki. Ei siitä tosin tänään saa syödä, koska ei ole karkkipäivä. On se silti kiva. Se on täytetty kovilla, makeilla karkeilla. Miten hitossa sitä aina päätyy puhumaan karkeista. Minulla on jo selvästi pieniä ongelmia tuon makean suhteen. Luojalle kiitos lapset ei tiedä, että joutuvat kärsimään ainoina meidän perheessä karkkipäivistä (Simoa ei lasketa, koska hän laskee pisteitä, joten luonnollisesti ei voi myöskään syödä kamalasti herkkuja). Shhh... Onneksi lapset ei tiedä tästä blogista ja ovat vielä niin tappeja ettei niille kerrota!

Tuo keskimmäisen lippis... pukee minua

Vielä ei ole innostus ihan täysin kuollut, koska olen saanut pöökallotilkkuja tehtyä. Pikkuhiljaa se kuitenkin laskee kuin levolle käyvän lehmän häntä. Kunpa olisi jotain muutakin tekemistä! Kunpa olisi villisti lankoja joihin sukeltaa, metsästää niitä kuin kahmalokaupalla ja sitten heittäytyä eläimelliseksi niiden kanssa. Kunpa voisi aloittaa jo jotain täysin uutta. Ehkäpä hameen tekemisen tai mekon! Mitä hemmettiä minä oikein teen itselleni pakottamalla itseni tuohon peittoprojektiin ja kieltämällä kaiken muun? Vielä typerämpää on, että tiedän tekeväni itselleni hallaa, mutten silti valitse sitä toista reittiä. Minkäs teet? Tyhmästä päästä kärsii koko työnilo...

Nyt siis, käsityöt ja kirja mukaan (koska selvästi toivon jonain päivänä oppivani viisaaksi lukemalla paljon. Tällä hetkellä olen syvällinen ja älykäs kuin bakteeri petrimaljassa) . Olemme lähdössä anoppilaan. Ensi viikolla nähdään,. sillä siskolla ei ole tietokonetta. Pääsen päivittämään blogiani vain kotona :)