Rusinoita!

Rusinoita, rusinoita, rusinoita, rusinoita, rusinoita!

Kiertoilmauksia ja lähetteitä

Kun tahdotaan hyväntahtoisesti ja kierrellen kertoa, että lapsenne on riehakas, käytetään sanoja "Pojallanne riittää energiaa". Kun tahdotaan selvästi kertoa, että miten et saa lastasi kuriin, tuijotetaan paheksuen, mutta ilman sanoja. Hei, hei! En minä tahallani ole tehnyt lasta, jolla on pöksyjen sisällä muurahaisia! En minä ole tähdännyt siihen, että pojalle keskittyminen on yhtä kuin kaksi sekuntia paikoillaan ja uuden kohteen etsiminen. Huokaus...

Olimme lääkärissä. Lopputulos on, että pojalla on luultavasti mustelmia käsivarsissa, jaloissa ja otsalla, kun oli pakko puristaa poikaa kovaa, jottei saada tärykalvoa hajalle. Niin ja se tärkein eli lähete Meilahteen, kun ei sitä U.S.O:ta saa pois sieltä (Unknown Stuck Object). Lähetteessä lukee:
" Tavallisesti terve. Taipumus työntää pikkuesineitä korviin, niin käynyt nytkin. Yritetty imulla ja tentaakkelillakin saada pientä kiven (?) murusta vas. korvasta pois, ei onnistu.

Suos. koht. teille korvan vierasesineen poistoon, mahd. sedaatiossa?"

Eli me ei varmaan syödä mitään huomenna. Jos poika pitää tainnuttaa, niin mahan on parasta olla tyhjä. Voi kamala mikä päivä huomisesta tuleekaan!

Kivikorvani mun...

...Tuhon pentele on taas tunkenut jotain korviinsa! Voi jumankiuta!

Ei sille ole ainakaan älliä suotu

Keskusteltiin miehen kanssa autosta siitä, että Sateen yläastekin on keskustassa. Simon mielestä se ei tulisi kuuloonkaan. Minä sitten sanoin, että Sade on niin fiksu, ettei se ryhdy kaupungilla notkumaan. Simo vain taas jotain tavanomaista omaan lakoniseen tyyliinsä, johon minä virnistellen väläytän, että yritän vaikuttaa Sateeseen jo nyt aivoaaltojeni avulla. Siten hänelle ei tulisikaan tarvetta tai halua hengailla kaupungilla tulevaisuudessa.
"No eihän noi sun aivoaallot ole minuunkaan tehonneet..."
Ja mitä minä älykääpiö meinaan siihen vastata?
"Ei niin, sulla onkin idioottikilpi!"

Onpas taas fiksu olo!

Ei päivitettävää

Hyvä on, ehkä tuo on vähän liioittelua. On minulla teille kerrottavaa, aikaa siihen ei vain tahdo löytyä. Koulu on pitänyt ajatukset pois blogista.

Tiedättekö, että minulla on ikävä neulomista. Sille ei tahdo enää löytyä aikaa. Pitäisi vain ottaa tiukka ajanhallintakuuri. Jos se vain nyt mitenkään minulta onnistuu. Luonnostani kun olen melko kuriton, mitä tulee tiukkoihin aikatauluihin. Ei siinä, olen minä ajoissa, kun tarvitsee ja myöhästelyn suhteen olen kurinalainen, mutta mitään mitä minun ei ole PAKKO tehdä, jää tekemättä tai etenee hyvin hitaasti. Kuri koululaisen ruodussa pitää.

Uudet luokkakaverit on upeita, jokainen omalla tavallaan. Me ollaan todella erilaisia, mutta kaikki kuitenkin samanlaisia. Me olemme tulevia sosionomeja, me olemme jokainen jollaintapaa sosiaalisia (hui, yllätys!). Me tulemme ryhmänä hyvin toimeen (ja toivottavasti tulemme jatkossakin). Mutta ei enempää niistä muista, kerrotaan enemmän minusta. Minä se sitten tykkään puhua minusta.

Koulussa on projektina ryhmätyö. Yritän tässä kovasti miettiä miten onnistun siinä parhaiten. Onhan tästä vuosia aikaa mistään ryhmätyöstä, viimeksi siis olen tehnyt jotain tällaista ennen vuotta 1995. Onneksi sellainen tuli heti tähän alkuun, pääsen heti toimimaan, enkä jumiudu paikoilleni. Tämä on minusta kuin koulujännityksen laukaisija. Minun on pakko toimia ja tehtävä se vielä parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä määrää paikkani toimijana luokassa, sillä meidän arvosanamme on riippuvainen siitä, MITÄ olemme onnistuneet saamaan aikaan messuille mennessä. Paniikki, se motivoi kummasti.

Ei enempää koulusta. Ei siitä voi puhua muutenkaan kuin yleisesti. Meitä sitoo kuitenkin vaitiolovelvollisuus, joten en voi puhua mitään yksityiskohtaista. Enkä kyllä haluaisikaan. Ei ole minun velvollisuuteni ryhtyä ruotimaan kuin omia tuntojani yleisesti.

Siirrytään lapsiin, jee (koska neulonta/käsityörintamalla ei mitään uutta, blaah).

Viime kesänä me käytiin Pieksänmäellä. Käytiin siis siellä shoppailemassa ja moikkaamassa Tyyneä, eli isosetäni vaimoa. Täytyy tehdä korjaus tähän kohtaan, MUUT olivat moikkaamassa Tyyneä, koska minä en löytänyt perille Eemelin kanssa.

Tyyne katseli serkun poikaa ja sitten meidän Tuhoa ja totesi, ettei meidän poika ole kyllä yhtään tullut isän sukuun. Sen sijaan serkkuni poika oli kuin ilmetty xxxxxxxx, samanlainen pellavapää kuin muutkin mummolan rannalla juosseet pikkuiset tässä vuosikymmenien varrella...



Hmm... Mitä tähän sanoisi? Tottahan se on. Sisko mietti, että Tuhossa näkyy tietysti jotain, mikä muistuttaa minua pienenä, mutta minä taas olen ulkonäöllisesti äidin sukuun tullut. Pojat muistuttavat eniten Simoa. Mikä on ihan totta. Varskinkin Emen kohdalla. Jokainen Simon isän ja Simon tunteva tietää heti kenen lapsenlapsi/lapsi hän on. Niin se vain on, miun lapset ovat kaikkea muuta kuin minun näköisiäni :D Lirkun kohdalla natsaa vielä huonommin. Joskus minusta tuntuu, että tyttö on pelkkää silmää ja ripseä. Toisaalta, haluanko minä lasteni näyttävän minulta :D Se onkin taas oma kysymyksensä...

Joskus sitä kai voisi vähän taipuakin

Simo lähti lukioon...
Simo vastustaa ajatusta tekstauksen käytöstä kirjoituksista...
Simo perusteli asiansa opettajalle tikkukirjainten käytöstä...
Naurettavaa, eikö vain?
Noh, asiaa viedään eteenpäin ja tikkukirjaimien käyttöä kirjoituksissa tutkitaan...
Mitä?!?
Ihme vetkuli!

Koulu on taas, koulu on taas...

Huh, johan on päiviä. Koulumatkat venyvät kahden tunnin mittaisiksi suuntaansa. Joten aamulla herään 5:30, jotta kerkiän tekemään ja tarkistamaan kaiken. Sitten pyöräillään pysäkille, joka vie noin 15-20 minuuttia tällä säällä ja tällä hetkellä. 6:20 tulee bussi, joka maksaa opiskelija-alennuksella 6,80. Helsingissä noin puoli seitsemältä. Juostaan rautatieasemalle ja napataan paikallisjuna, johon en alennuksia saa muuta kuin ostamalla lippuja, joilla pääsee Keravalle asti. Siellä istutaan parikymmentä minuuttia. Koulussa ollaan vähän yli kahdeksan.

Ja iltapäivällä sama rumba. Näin iltaisin olen todella, TODELLA väsynyt. Simo on nyt päivisin lapsien kanssa ja iltaisin istuu iltalukiossa. Kummallakin on vähän sopeutumisongelmia. Pitää varmaan alkaa harkitsemaan sitä autoa ja autolla kulkemista tosissaan, sillä puolituntia on huomattavasti vähemmän kuin 2 h yleisissä istumista.

Mieli on nyt ääriään myöten täytetty erilaisilla kysymyksillä. Osa mieluisempia mietittäviä kuin toiset. Mutta pakko kai niitä on läpi käydä, oli se kuinka epämiellyttävää tahansa. Toisaalta vahvimpana on tunne, että tämä on se minun alani. Että tästä minä tulen löytämään jotain, joka innostaa minua. Tästä minä saan ammatin. Päivä kerrallaan! Sillä tavoin aion mennä. Ja tärkeintä on kai yrittää nyt sovittaa opiskeluaikataulut ja perhe. Kun Simokin on siellä iltalukiossa ja hänenkin pitää pystyä tekemään läksyt ja opiskelemaan. Aika, siitä voi tulla vielä suurempi kriisi meille kuin rahasta...

Opiskelijan omakuva

Läiskäisivät meitä sitten ensimmäisellä ryhmätyölläkin. Mitenköhän osaan toimia ryhmässä? Entäs jos muut pettyvät panokseeni? Onneksi joudun harjoittelemaan tällaista. Kun on pakko ottaa osaa ja tehdä parhaansa, niin sitä on heittäydyttävä mukaan, pelotti tai ei! Eniten minua kai karmistuttaa ajatus siitä, että joudun suuren yleisön eteen. :D Kai sekin helpottaa tämän 3,5 vuoden aikana?

Ajatus siitä, että minä saan ammatin ja pääsen harjoittamaan sitä on kutkuttava. Se täyttää minut innolla ja odotuksella. Ja ennen kaikkea se, että pääsin koulunpenkille on upea tunne. Olen odottanut sitä, että voin täyttää pääni tiedolla. Ehkä se mieli muuttuu siinä vaiheessa, kun taivallan virkamiesruotsia läpi, heh. Siinäpä haastetta kerrakseen. Ja koitinkivi, koska olen aina pelännyt käyttää ruotsia, puhua sitä, jopa sen opiskelu on tuntunut epämieluisalta.

Paljon tehtävää, joten minun on lopetettava. Pitää suhertaa jotain tavoitteistani ja tehdä vähän taustatutkimusta perhetyöstä ja siitä, mitä se pitää sisällään.