Kyykerögeeneissä se vika on, ettei kalaa kestä

Yritän väsätä itselleni keittiöön sellaista härpäkettä, joka pitää meidän tarjottimet kauniisti seinällä. Huokaus. Olen kohdannut matkallani monia ongelmia. Ensinnäkään en löytänyt sopivaa kangasta, enkä halunnut alkaa virkkaamaan. Sitten yritin parannella hommaa tekemällä kymmenen pientä hassua nappia cernit- massasta. Kun olin kiinnittänyt napit, halusin laittaa vähän tikkauksia, koska lopputulos oli edelleen epätyydyttävä...
HIRVEÄ HUOKAUS JA HUUDAHDUS!
Se on yhä edelleen kamalan ysäri. Eikä tilannetta parantanut lainkaan se, että mies hymähti sen istuvan kuin nakutettu frendien kämpään. Apua!


Pakko se on kai vielä yrittää keksiä tähän jotain? Ehkä kirjailen lisää kuviota... Joo, tiedän, aika epätoivoista! Mutta apinan on tehtävä, mitä apinan on tehtävä. Eli alan kirkumaan, polkemaan jalkaa ja viskomaan tavaroita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuan, että MITÄÄN mitä yritän tälle tehdä, ei tee siitä parempaa.

Minun pitäisi pakata kaikki tarvikkeet ja käsityöt mukaan. Ensi viikko on tarkoitus viettää siskon kämpillä. Siskoni ja hänen miesystävä lähtevät perusteelliselle Euroopan matkalle. Olen siis viikon vastuussa kahdesta teini-ikäisestä pojasta, yhdestä 11-vuotiaasta tytöstä ja 6-vuotiaasta rasavillistä pojasta. Omat tietysti roikkuvat mukana. Vähän huolestuttaa siksi, ettei siskon asunto ole kovin taaperoystävällinen. Pelkään pojan rikkovan jotain arvokasta tai korvaamatonta. Ylipäätään, pelkään hänen aiheuttavan siskon omaisuudelle peruuttamatonta vahinkoa, jota joudun maksattamaan jostain kotivakuutuksesta, koska loppusumma on liian suuri minun itseni korvattavaksi. Luojalle kiitos kotivakuutuksesta!


Kotivakuutus ei korvaa ihan kaikkea. Jouduin vääntäytymään pari päivää sitten sängystä ylös, koska Tuho oli lähti vierestä ihan hiljaa. Kamalimpia minusta ovat juuri ne aamut, jolloin heräät ja huomaat, että poika on kadonnut. Nouset pää pumpulilla sängystä, silmäluomet vain puolittain avoinna ja raskaina aivan kuin Nukkumatti roikkuisi molemmissa yrittäen vimmatusti pitää ne ummessa. Ja takaraivossa se pieni epäilyksen ilkkuva ääni käskee varautua pahimpaan, jotta pudotus tapahtuisi matalammalta. Koiruuksia, niitä se mokoma apinalapsi tekee aamuisin. Varsin eläimellistä menoa!

Menin poikien huoneeseen ja löysin Tuhon kyykistyneenä tutkailemassa tussia. Minut nähtyään hän kiljaisi ja sutaisi äkkiä tussia lisää naamatauluunsa. Kyllä, äiti ottaa tussin pois. Lattiat, kaapinovet ja pleikkari olisivat takuulla olleet seuraavat. Tapan varmaan lapseni luovuuden jo alle kaksivuotiaana. Kunnon äidit antavat lapsilleen värikyniä, väriliituja ja tusseja. Puolustukseni sanon, että Tuholla ei ole tapana käyttää niitä paperille opastuksestani huolimatta, vaan hän joko syö ne tai sotkee itsensä ja seinät vaikka vieressä seisoisin. Ehkä sitten joskus, kun Väläys lähtevät pojan nupista ja paikalle jää vain hengailemaan Äly. Äly ja Väläys eivät ikinä, koskaan ole hyvä parivaljakko yhdessä.

Kohta minun on tarkoitus viedä kiertävä sirkukseni femmaan. Anoppi lupasi viedä minut Ass-markettiin hakemaan kalaa. Tänään testataan miten kyykerögeenini reagoi minuun suunkautta pumpattaviin kala-allergeeneihin.

Anoppilassa on kivoja juttuja, siellä on kiva parveke...

"Tänne vaan, jäätelöön, niitä karkkeja"

... ja siellä on kiva karkkipurkki. Ei siitä tosin tänään saa syödä, koska ei ole karkkipäivä. On se silti kiva. Se on täytetty kovilla, makeilla karkeilla. Miten hitossa sitä aina päätyy puhumaan karkeista. Minulla on jo selvästi pieniä ongelmia tuon makean suhteen. Luojalle kiitos lapset ei tiedä, että joutuvat kärsimään ainoina meidän perheessä karkkipäivistä (Simoa ei lasketa, koska hän laskee pisteitä, joten luonnollisesti ei voi myöskään syödä kamalasti herkkuja). Shhh... Onneksi lapset ei tiedä tästä blogista ja ovat vielä niin tappeja ettei niille kerrota!

Tuo keskimmäisen lippis... pukee minua

Vielä ei ole innostus ihan täysin kuollut, koska olen saanut pöökallotilkkuja tehtyä. Pikkuhiljaa se kuitenkin laskee kuin levolle käyvän lehmän häntä. Kunpa olisi jotain muutakin tekemistä! Kunpa olisi villisti lankoja joihin sukeltaa, metsästää niitä kuin kahmalokaupalla ja sitten heittäytyä eläimelliseksi niiden kanssa. Kunpa voisi aloittaa jo jotain täysin uutta. Ehkäpä hameen tekemisen tai mekon! Mitä hemmettiä minä oikein teen itselleni pakottamalla itseni tuohon peittoprojektiin ja kieltämällä kaiken muun? Vielä typerämpää on, että tiedän tekeväni itselleni hallaa, mutten silti valitse sitä toista reittiä. Minkäs teet? Tyhmästä päästä kärsii koko työnilo...

Nyt siis, käsityöt ja kirja mukaan (koska selvästi toivon jonain päivänä oppivani viisaaksi lukemalla paljon. Tällä hetkellä olen syvällinen ja älykäs kuin bakteeri petrimaljassa) . Olemme lähdössä anoppilaan. Ensi viikolla nähdään,. sillä siskolla ei ole tietokonetta. Pääsen päivittämään blogiani vain kotona :)

Hiidenlahden aarteita

Kuulumisia taas, tämän kuun ensimmäinen kerta :)


Mitä jälkeenjättämämme astiat kertovat meistä kun kuolemme? Tai tavarat ylipäätään? Kun joku nostaa kaapista tyttäreni koristeleman kermakon, miettiikö hän, että "Tällä naisella ei ollut kyllä yhtään makua" vai ajatteleeko hän kenties, että "Olipas upeaa, että tällainenkin aarre löytyi. Tällä on ollut paljon tunnearvoa, eikä tätä parane muiston vuoksi koskaan hävittää"?

Mitä tarinaa kertovat 24h astiat tai batman-kahvikuppi? Eripariset haarukat ja veitset ja 70-luvulta peräisin oleva jogurttikone? Kertooko Muumi-kupit siitä, että olen lähtenyt muiden hourupäiden mukana keräämään niitä vai siitä, että tykkään Muumeista? Ehkä pohdinnat ovatkin enemmän yksilöstä riippuvaisia. Jos jostain syystä minun asuntoani on tyhjentämässä joku muukin kuin omat lapseni, niin ehkä hän ei mieti mitään tai tekee aivan erilaisia päätelmiä kuin mitä itse tekisin.

Hiidenlahden tila menee mummolassa myyntiin ja me saimme sieltä tätien, serkkujen ja siskojen kanssa astioita. Siellä oli ollut paljon arabiaa ja Riihimäen lasia sekä muita astioita. Joten siskoni toi minullekin lautasia, purnukoita ja kuppeja. Ihania astioita!



Join eilen aamukahvini portailla vanhasta kupista miettien kuka muukin on mahtanut kahvinsa nauttia tästä samaisesta astiasta. Ehkäpä he istuivat tuvassa hörppien kahvia ja syöden nisua. Ulkona on ollut kesän sijaan kova, paukkuva pakkanen ja lunta melkein ikkunaan asti kinoksena. Talviaurinko on tehnyt kaikesta kiiltävää ja kimaltelevaa. Taustalla on kuulunut kellon nakutus. Kuulumisia talon emännän, Rauhan kanssa on vaihdettu verkkaisesti ja ilman kiirettä, kuten kuuluukin.


Mitä näihin purnukoihin voisi laittaa? Minusta ne suorastaan huutavat karkkia. Pyöreitä, värikkäitä karkkeja. Valitettavasti olen sen verran herkkuperse, ettei se tulisi kysymykseenkään. Purkit olisivat jatkuvasti tyhjänä. Minulla ei ole laisinkaan itsekuria mitä tulee sokeriin.


Nämä kupit ovat todella herttaisia, mutta niissä on se perustavanlaatuinen vika, että ne hajoavat hönkäisemällä. Meillä oli näitä, kirppariltako löysimme, mutta myimme ne pois, kun pelkäsin hajottavani viimeisetkin. Niitä oli neljä ja kaksiko niitä hajosi meidän perheessä oleskelun aikana?


Simolle totesin, että hiiteen täydelliset astiastot. Minä pidän jonkinlaisesta kaaoksesta astiakaapissa, parittomista, vanhoista kupeista, parittomista lautasista ja soppakulhoista. Minusta on mukavampaa saada joka kerta eri lautanen kuin joutua aina syömään samannäköisestä astiasta kuin viimeksikin. Mutta huvinsa kullakin, tiedän saavani ilon toisten mielestä täysin järjettömistä asioista. Kuten lumen naskunnasta jalkojen alla, käden työntämisestä rantahiekkaan tai räystäspääskyjen älyttömästä älämölöstä seinän takana. Aamukasteesta nurmikolla ja kuumasta aamukahvista, kun istut ulkona portailla. Tai pizzan valmistuksesta yhdessä miehen kanssa illalla, kun lapset ovat jo sängyssä uinumassa Nukkumatin mailla. Ja lankojen hipelöinti lankakaupassa, se vasta onkin jotain!



Kohta pionit kukkivat siskon pihalla. Ja omalla tahollani minä käyn loputonta sotaani tuota pirun vesiheinää vastaan. Se tappaa uuden ruohoni, luultavimmin. Onhan se tietysti hyvin kosteutta sitova, joten uusi nurmikko ei ainakaan teoriassa kuole nesteenpuutteesta. Ja ihan kivan näköistä se on. Rehevää ja villiä, mutta luultavasti se ruohikko on pitemmän päälle käytännöllisempää ja kulutusta kestävämpää. Pitäkäämme myös sormet ristissä, että raparperini, jonka Hiidenlahdesta sain, säilyy hengissä ja siitä kasvaa ihana, iso raparperi ensi kesänä :)

Vielä on kerrottava sen verran, että näin jotain todella outoa unta viime yönä. Värjäsin hiukseni ja unohdin ensin pistää sen kehitteen (vai mikä lie nyt onkaan) mukaan. Joten levitin juuriini vain toisen niistä aineista ennen kuin huomasin virheeni ja yritin korjata tilannetta. Värin, jonka päähäni levitin oli olevinaan musta, mutta tulos oli jotain aivan muuta. Juurikasvusto oli täysin valkoinen ja latvat syvän punaiset. Ja tykkäsin siitä... Olen oikeasti järkyttynyt itsestäni, sillä hiukseni olivat palaneet käkkärälle, ne olivat järkyttävän väriset ja sana 'Freakshow' kuvastaa sitä sekasotkua kyllä paremmin kuin sana 'sulokas'. Apua!

"Voitte vangita ruumiini, mutta mieltäni ette saa!" huusi Eemeli...

Niin ne lapset kasvaa. Lirkku karkasi taas lomalle. Tällä kertaa lähti Peten ja lasten kanssa Keski-Suomeen ja palaa kun palaa. Lapsi on evästetty matkalle samoilla vanhoilla neuvoille joiden hokeminen aloitetaan hyvissä ajoin ennen mummolaan menoa.
"Muista, että uit aina rantaan päin. Ei saa mennä kävellenkään liian syvälle. Yksin ei rantaan mennä, aina pitää ilmoittaa mihin ollaan menossa. Vain yksi kerrallaan trampoliinilla ja muistat tarkistaa punkit joka ilta."

Emellä on jokin kapinavaihe päällä. Siitä on tulossa ihme pikku anarkisti. Ilmassa näkyy myös merkkejä auktoriteettiongelmista. Ehkä se on periytyvää? Ehkä voimmekin syyttää tästä mystisiä ystäviämme, geenejä, esimerkiksi kasvatuksen sijaan. Eme kokeilee rajojaan rikkomalla niitä. Viimein kieltojen jatkuva rikkominen johti kotiarestiin. Niin, rajansa kaikella.

Isänsä ajatusmaailma kuitenkin loistaa joskus pojasta läpi kuin majakan valo pimeässä. Olimme Shittarin alakerrassa ja Simo sitten tokaisi hymähtelevälle pojalle, joka virne naamalaan hoki, ettei kotiarestista ole mi-tään hyötyä, koska häntä ei haittaa yh-tään olla kotiarestissa, että voi hän sitä toki lisääkin antaa. Kun ei se kerran haittaa ja selvästikään syy, miksi poika on kotiarestissa tunnu pojalle itselleen selviävän. Eme tokaisi todella tietävällä äänellä ja terävällä katseella, ettei ajatuksista voi antaa lisää kotiarestia! Se olisi väärin.

Isäntä on pienenä saanut katsoa kauhuelokuvia sen vuoksi, että perusteli äidilleen niiden olevan vain elokuvia. Uutisista tulee jatkuvasti kauheuksia, sotaa ja murhia ja ne ovat totta. Miksi hän niitä saa katsoa, mutta elokuvia ei, joiden hän tietää olevan satua. Jotenkin jo nyt odottelen jotain samantapaisia selityksiä pojalta.

Viiliskin on oppinut uuden taidon, tosin onneksi hän ei innostunut siitä sen enempää. Olin levittämässä pyykkiä kuivumaan. Viilis otti korokkeen jalkojensa jatkoksi ja rämpäytti oven lukkoon. Yritti avata, mutta ovi ei auennut vaikka kuinka villisti kahvaa rämpytti. Mutta sen sijaan, että hän olisi tehnyt kuten kaikki muut meidän muksut, että ryhtyy huutamaan niin peevelisti apua, Viilis otti ja aukaisi lukon. Avasi oven, kurkkasi ulos, naurahti ja toisti homman. En tosin tiedä mahtaako muistaa enää seuraavalla kerralla, toivottavasti. Onneksi täällä on sellaiset ovet, että niiden lukitseminen ei onnistu lainkaan ellei ovea ole vedetty kovaa kiinni, sillä tavoin, että niistä kuuluu naksahdus. Nuo ovet ovat jotenkin tosi vetkulat.

Itse olen kärsinyt viime aikoina kovasta vanhenemisen kammosta. Luojalle kiitos, käytiin ulkona bestiksen kanssa. Seikkailtiin alkossa ja päästiin rommipullon kanssa kassalle. Ette kyllä ikinä arvaa, mutta minulta kysyttiin paperit. Loppuvuosi on oikeasti pelastettu! Nyt ei harmita täyttää 29 vuotta. Ei tunnu sitten niin missään :D Tosin, mie voisin ottaa synttäripäivänä vähän rauhallisemmin kuin perjantaina. Hiton shotit ja rommi. Minä olin seuraavana päivänä ihan naarmuilla, näppylöillä ja mustelmilla. Minun Pariisinkengät kelluivat Porvoonjoessa, matkalla jonnekin uuteen seikkailuun kenties? Onneksi sitä tulee käytyä vain kerran puolessa vuodessa ulkona. Siinä ajassa luultavasti jokainen baarissa ollut on unohtanut minut. Ei siinä, että mie olisin nolannut itseni tai käyttäytynyt tosi huonosti. Ehkä vähän, mutta en siis siten, ettenkö voisi uudelleen mennä joskus :D Minulla kuuluu juomiseen aina morkkis, tapahtui se missä tahansa :D

Väliaikatietoja...

Alkoholi on saatanasta!

Eläköön ehjät tärykalvot!

Korvakäytävät ovat naarmuilla, mutta tärykalvot ehjät. Se kai lienee pääasia. Lääkäri sai vedettyä toisesta korvasta kiven pois kamalan rimpuilemisen ja huudon saattelemana. Sitten löytyi kivinen yllätys toisestakin korvasta. Tulipahan tämäkin koettua.

Mutta sen sanon, että Meilahden korvaklinikalla on aivan ihanat työntekijät. Kiitokset kaikille, vaikka ette ehkä ikinä näitä terveisiä näe. Varsinkin sinulle erityiset terveiset, joka tulit tarjoamaan ja Viilikselle lohdutukseksi jäätelöä, kun toisella oli itku ja suru sekä puudutuspumpulia korvissa. Ei me tosin jäätelöä koskaan voitu maistaa, kun ei tiedetty joudutaanko nukuttamaan tuo poika vai saadaanko se pidettyä paikoillaan operaation ajan. Onneksi hoitajia tuli lisää apuun. Minulla ei voimat riittäneet.

Huh, että milloinkas sitä mennään seuraavan kerran sinne :D Vetoja? Anyone?

Kivenä korvassa oon...

Tuossa illemmalla kurkkasin apinan korvaan, kun mokoma kaivoi sitä niin vimmatusti ja siellä kimalteli jotain. Ei kun kakara autoon ja lääkäriin. Kyllä Viilistä nauratti, oltiinhan me menossa autoon! Ja autot on parasta maailmassa.

"Auto, auto, wauuu, auto"

Lääkäri imi, kaivoi ja sorkki ja sai lopulta vedettyä rimpuilevan mukulan korvasta muovin palan, luultavimmin tarran, jota oli imeskelty ennen korvaan työntämistä. Sen alta paljastui kaunis, iso kivi. Taas pidettiin kiinni rimpuilevaa, itkevää lasta. Tulos, ei sitä saa normaalikeinoin pois. Meililahti, here we come! Saa nähdä miten kovilla desipeleillä poika huomenna karjuu. Ei kyllä yhtään innosta, vaan pakko se on kai saatava ne tavarat korvasta pois jollain keinolla ja nähdä onko tärykalvo edes kunnossa. Vähän huolestuttaa, koska Viilis pari iltaa sitten karjui kuin syötävä. Liekö silloin tunkenut sen kiven korvaansa. Pari päivää se on sitä sorkkinutkin. Luulin, että se korvatulehdus vain jätti korvan herkäksi.

Ei siinä mitään, jos tietäisin, että poika oppisi tästä reissusta jotain. Mutta siellä sairaalalla tänään, kaiken sen sorkkimisen, huutamisen ja rimpuilun jälkeen Tuho otti minun avaimen kouraansa, kaulalla kuin roikkuu. Sanoin, että "Avain, minne se tulee?" niin Viilis ryhtyi päättäväisesti tunkemaan sitä korvaansa...

Lankajuttuja

Olen yrittänyt nyt saada aikaiseksi jotain käsitöiden saralla, nyt kun siis sain kadonneen innostukseni takaisin. Se olikin matkoilla pitkään. Mistä lie Saharan kautta koukannut? Tyttären huivin valmistuminen kuitenkin iski sellaisen mielihyvänaallon ylitseni, että tartuin virkkuukoukkuun hieman tukevammmalla otteella.

Tulipahan langatkin siivottua kun yritin löytää Aino-lankaa uuteen kotiin lähetettäväksi. Puhumattakaan siitä, että kaikki musta ja valkoinen seitsemän veljestä oli kaivettava laatikoiden pohjalta pojan pöökallopeittoa varten.

Kaikkien lankojeni koti

Onneksi ryhdyin tuohon Ainon etsintään. Tuho oli antanut useammalle kuin yhdelle lankarullalle nimensä mukaisen kohtelun revittyään niitä vetolaatikoista ulos.

Mambolanka parka oli niin solmussa että meinaisi hermot mennä sen selvittelyssä. Minkä lie pesän poika tehnyt siitä itselleen?


Onneksi tuo 7-bröderin lanka ei sentään niin sotkussa ollut. Tein langoista ihania keriä tehdäkseni virkkauksesta itselleni miellyttävämpää.


Lankakerät ovat kivoja. Ne on napakoita, muodokkaita, niistä saa lankaa mukavasti ja sujuvasti virkatessa ja neuloessa. Niin ne on ihania oikeissa käsissä. Vikkelän puolitoistavuotiaan hyppysissä tilanne saattaa muuttua nopeasti katastrofaaliseksi. Ovat ne silti selvästi kestävämpiä kuin langat, jotka eivät ole mukavina palleroina. Niitä ehkä ennättää potkimalla purkamaan, muttei repimällä. Jälkien ja tuhojen korjaus käy siis paljon nopeammin.


Silläkin uhalla, ettei keskeneräisiä töitä saisi todellisuudessa näyttää, niin tässä nämä ovat, ikuisuusprojektini, pöökallopeitto, Happy Hookerin patalappuohjeella tehty tilkkupeiton alku ja Tuhon valmistumaton täkki.


Valmiit tilkut odottavat vain ompelijaansa. Minulla on tuhat selitystä miksi en ole saanut sitä vieläkään valmiiksi, tuhat ja sata... kuinka moneen paikkaan kotiäiti muka voi revetä :D