Joskus sitä kai voisi vähän taipuakin

Simo lähti lukioon...
Simo vastustaa ajatusta tekstauksen käytöstä kirjoituksista...
Simo perusteli asiansa opettajalle tikkukirjainten käytöstä...
Naurettavaa, eikö vain?
Noh, asiaa viedään eteenpäin ja tikkukirjaimien käyttöä kirjoituksissa tutkitaan...
Mitä?!?
Ihme vetkuli!

Koulu on taas, koulu on taas...

Huh, johan on päiviä. Koulumatkat venyvät kahden tunnin mittaisiksi suuntaansa. Joten aamulla herään 5:30, jotta kerkiän tekemään ja tarkistamaan kaiken. Sitten pyöräillään pysäkille, joka vie noin 15-20 minuuttia tällä säällä ja tällä hetkellä. 6:20 tulee bussi, joka maksaa opiskelija-alennuksella 6,80. Helsingissä noin puoli seitsemältä. Juostaan rautatieasemalle ja napataan paikallisjuna, johon en alennuksia saa muuta kuin ostamalla lippuja, joilla pääsee Keravalle asti. Siellä istutaan parikymmentä minuuttia. Koulussa ollaan vähän yli kahdeksan.

Ja iltapäivällä sama rumba. Näin iltaisin olen todella, TODELLA väsynyt. Simo on nyt päivisin lapsien kanssa ja iltaisin istuu iltalukiossa. Kummallakin on vähän sopeutumisongelmia. Pitää varmaan alkaa harkitsemaan sitä autoa ja autolla kulkemista tosissaan, sillä puolituntia on huomattavasti vähemmän kuin 2 h yleisissä istumista.

Mieli on nyt ääriään myöten täytetty erilaisilla kysymyksillä. Osa mieluisempia mietittäviä kuin toiset. Mutta pakko kai niitä on läpi käydä, oli se kuinka epämiellyttävää tahansa. Toisaalta vahvimpana on tunne, että tämä on se minun alani. Että tästä minä tulen löytämään jotain, joka innostaa minua. Tästä minä saan ammatin. Päivä kerrallaan! Sillä tavoin aion mennä. Ja tärkeintä on kai yrittää nyt sovittaa opiskeluaikataulut ja perhe. Kun Simokin on siellä iltalukiossa ja hänenkin pitää pystyä tekemään läksyt ja opiskelemaan. Aika, siitä voi tulla vielä suurempi kriisi meille kuin rahasta...

Opiskelijan omakuva

Läiskäisivät meitä sitten ensimmäisellä ryhmätyölläkin. Mitenköhän osaan toimia ryhmässä? Entäs jos muut pettyvät panokseeni? Onneksi joudun harjoittelemaan tällaista. Kun on pakko ottaa osaa ja tehdä parhaansa, niin sitä on heittäydyttävä mukaan, pelotti tai ei! Eniten minua kai karmistuttaa ajatus siitä, että joudun suuren yleisön eteen. :D Kai sekin helpottaa tämän 3,5 vuoden aikana?

Ajatus siitä, että minä saan ammatin ja pääsen harjoittamaan sitä on kutkuttava. Se täyttää minut innolla ja odotuksella. Ja ennen kaikkea se, että pääsin koulunpenkille on upea tunne. Olen odottanut sitä, että voin täyttää pääni tiedolla. Ehkä se mieli muuttuu siinä vaiheessa, kun taivallan virkamiesruotsia läpi, heh. Siinäpä haastetta kerrakseen. Ja koitinkivi, koska olen aina pelännyt käyttää ruotsia, puhua sitä, jopa sen opiskelu on tuntunut epämieluisalta.

Paljon tehtävää, joten minun on lopetettava. Pitää suhertaa jotain tavoitteistani ja tehdä vähän taustatutkimusta perhetyöstä ja siitä, mitä se pitää sisällään.

Eemelin ensimmäinen sanoitus

VEIT MINUN SYDÄMEN

Puut kaatuneet,
veit minun sydämen.
Kukat oli palasiks,
myrkky annettiin,
ne laitettiin pois.
Tuli lehti sisälle,
ei haitannut,
omenaa söi yks poika
ja kurkkua myös.
Joku tyttö soitti ja
poikakin tuli soittamaan.

Puut kaatuneet,
veit minun sydämen.

Yks poika ja yks tyttölapsi
tuli koulusta
ja pisti pipon päähän
ja meni ulos,
mutta siellä oli ukkonen,
joten tuli sisälle.
Ei mennyt tietokone rikki,
joten poika pääsi pelaamaan muumipeliä.
Ei mennyt tiettari rikki,
vaikka oli ukkonen.
Ei ollu rikki,
yks poika meni leikkii
ja se poika oli Jami.

Hmm...

Voi muhkeat pullat sentään

Ihan yllätyin, kun kurkkasin liinan alle! Katsokaa ja ihastelkaa, se turposi, lihoi ja pullistui sittenkin.


Sen pyöreä, rasvainen olemus hävitti viimeisetkin pelkoni epäonnistumisesta. Mainittakoon, että taikina oli koostumukseltaan hieman outoa, vaikka makua se ei haitannut.

Huusin iloissani Emelle tuleeko hän leipomaan ja yläkerrasta kuului kaksi riemusta kiljuvaa ääntä. Eli "Joooo" ja "Puta puta amputa amputa, puta mun mummu, aaaaaaaaaaaaa" Juu, tiedän kuinka surkuhupaisaa tämä on. Eme hoki pienenä "Tush" ja nyt tuo nuorimmainen huutaa "Puta puta"

Eemeli hoiti sen vaivauspuolen niin, että käsivarressa lihakset pullisteli ja Viljami auttoi armeliaasti syömällä taikinaa. Eemeli kiljuu, että Tuhon pitää lakata rikkomasta sen pullia ja minä huudan, kun jätkä vetää kourallisen taikinaa hetulaansa.


Sitten sitä taikinaa oli niin paljon suupielissä, ettei Viilis meinannut saada suuta auki. Autetaanko me sitä? Ei, me haetaan kamera. Valitettavasti suurin osa taikinasta ja hullunkurisesta kielellä lipomisesta oli loppunut, kun sain etsimen kohdistettua nuorimmaiseen.

"Taikinaa? Lisää? Missä?"

Työ on muuten tekijänsä näköinen. Minun pullani kyllä turposivat uunissa lisää, mutta leveyssuunnassa. Simo tuli alakertaan. Minusta tuntuu, että hän pitää minua vähän vähäjärkisenä silloin tällöin. Minä selostan tarinaa leipomisen vaikeudesta ja Simo katselee pohdiskellen levähtäneitä leipomuksiani.
"Jos niiden piti olla sämpylöitä ja niistä tuli melkein pullia, niin silloin nuo on pumpeloita"
Ilmeisesti Simosta luomukseni ei täyttänyt kummankaan, sämpylöiden saati pullien tiukkoja kriteereitä. Kyllä se niitä kuitenkin söi, kaikki söi, ne oli hyvä pumpeloita. Ne maistuivat melkein sämpylöille, mutta pullamaisella tavalla.



Tiedättekö muuten ne kamalat vanhemmat, jotka ottavat valokuvia ja videokuvaa, kun lapsi huutaa apua, sen sijaan, että auttaisivat ensin (katso ylempää pullanaaman kuvaa). Heh, en tiedä miten tässä näin kävi, mutta joskus lopputulos on sen arvoinen.

Ilmeisesti Simon ja Sateen reitit törmäsivät jossain vaiheessa kilpaillessa kumpi saa olla kuntopyörällä? En tiedä, mutta huumoriarvo tällä kuvalla on loputon. Anteeksi pyydän kaikilta niiltä ihmisiltä, joille sydämettömyyteni saattaa aiheuttaa mielipahaa... Poliittisesti korrekti, nääs.

Nyt olemme päässeet muuten tähän pisteeseen. Viilistä väsyttää. Tuho-vaihde on muuttunut "mua ketuttaa, väsyttää ja mä tahdon huomiota nyt tai sitten vain sammun" asentoon.


Morjens...

Ryhdyin tekemään sämpylöitä

Ravistelin tuossa kuivahiivapussia kädessäni. Vain yksi pussi, muuta en löytänyt. Yleensä minulla on hiivaa naapurinkin tarpeiksi, mutta ei tänään. Sämpylät on kivoja, eikö vain? Päätin tehdä sämpylöitä puolikkaan annoksen. Etsin kupin, jauhot, otin esiin öljyn, suolan ja kuumensin vettä vedenkeittimissä. Vettä kuppiin ja jauhoja perään. Huomio, huomio! Vesi on liian kuumaa, jäähdytellääs ja mietitään miten sitä nyt tuli jo tässä vaiheessa niitä jauhoja sinne heitettyä.

Kun laiha jauhovelli on jäähtynyt, alan lusikoimaan maailman epäkäytännöllisimmällä jauhokauhalla jauhoja kuppiin eli sillä ruokalusikalla. Leivonta-astia on oikeaoppisesti tiskipöydällä ja jauhoastia työpöydällä. Joten jokaisella kukkurallisella puolet tippuu matkalle. Jesh, taas olen kuorruttanut lattian jauhoilla. Huokaus, alkaa jo huolestuttavasti palata muistot omenapiirakan teosta. Mummolassa onnistuin leipoessa tekemään sellaisen sotkun, että isä antaa varmaan sapiskaa, kun näkee mikä määrä rasvaläikkiä on imeytynyt seinille. Siellähän on sitä pehmeää seinäpäällystettä. Sellaista, jota on monissa vanhoissa maalaistaloissa, siihen sai jopa ennen vanhaan tukea valtiolta, kun sitä seinilleen lykkäsi. Äh, en minä kuitenkaan nimeä muista, palataan taikinaan!

Lapon jauhoja veteen ja tajuan, etten ole sekoittanut sitä pirun hiivaa joukkoon. Kasa taikinan päälle ja hiiva siihen, piru vie, kyllä se näinkin käy? Päätän ripotella joukkoon vähän sokeria, sokeri se antaa kunnon potkua hiivalle ja teen sen kaatamalla sitä suoraan sokerikupista. Humps ja plops. Sinne se katosi! Jee, me tehdäänkin... pullaa?

Tyylikkäästi yritän pelastaa tilanteen viimeiseen asti (vähän kuin neuletöissä ennen kuin heitän työn seinään ja purkaan sen). Sulatan summanmutikassa rasvaa mikrossa. Mikro piippaa ja mitä minä ääliö nyt keksin!!! Kaadan sen kuuman margariinin suoraan kulhoon!!! Voi kääliö!

Ja lopputulos on? Luultavasti hiiva on tapettu, kämmenselkä punoittaa eli sain lieviä palovammoja ja Viilis levitti hauskat jauhot sieltä nurkasta ympäri tiskipöydän edustaa. Ei se ole helppoa olla minä...

Tulenpa kertomaan myöhemmin miten kävi. Muistakaa! Syö särkeä, se kasvattaa järkeä, syö pullia, se kasvattaa Nykästä.

Penteleen koiperhoset!

Saimme ikäviä vieraita. Huomio, huomio, paino sanalla vieraita, sillä en ajatellut kestittää heitä pitkään. Ja toivottavasti en nyt toivo liikoja, sillä minulla ei todellakaan ole halua syöttää koiperhosille villavaatteitamme, ihania rakkaita lankojani tai mitään muutakaan, mitä asunnostani nyt vain voi heille löytyä.

Luultavasti pelkkä tavallinen kaupan muovipussi ei riittänyt pitämään mummolan lankoja tarpeeksi ilmatiiviisti piilossa. Tai sitten toukkia on pudonnut jo mummolassa vaatteidemme joukkoon? En tiedä, joka tapauksessa nyt niitä meillä on ja niistä on päästävä eroon. Kiitokset Muksuaitalle nopeasta ja hyvästä kaupankäynnistä. Tilasin tosiaan seuraavia tuotteita jo puhdistettuihin kaappeihin ja sivelin vaatekaappiemme ovien pieliin ja kaikille kriittisille paikoille punaseetriöljyä. Punaseetri, ainakin irkkikanavalla sitä suosittelivat ja sitten lähdinkin seetrimetsälle metsästämään pelastusta.

Nyt, koska takana on viikko taukoamatonta siivoamista, selkäni vikisee jo armoa. Näin kipeä se ei olekaan ollut aikoihin. Vedin jo troppiakin naamaan, kun tuntui, ettei aamulla päässyt sängystä ylös suorassa. Eilen jo totesinkin hieman masentuneena, etten vain enää jaksa ja tarvitsen lepoa. Mutta pakko kai se on käydä vielä läpi tyttären kaappi, liinavaatekaappi, miehen vaatekaappi ja sitten juhlavaatekaappi. Loputonta tämä on! Kohta en pysty enää ikinä kävelemään suorassa, luultavasti en pysty edes matelemaan jalat ojennettuina ja selkä maata vasten.

Kävin muuten ostamassa saunoitetuille langoilleni ilmatiivitä astioita lisää. Otin punaisen lipaston pois, puhdistin sen ja siirsin tyttären huoneeseen. Eilen mies kiljaisi hämmentyneen järkyttyneellä äänellä, että olenko tosissani ja että onko nuo kaikki laatikot täynnä lankaa :D Ja minulla ei sitä lankaa tosiaan edes ole paljon, kun verrataan moneen muuhun neulojaan. 115 litran laatikkotilaa, niihin ne mahtuivat. Luultavasti miehellä ei ole tähän asiaan paljon sanottavaa, koska nojatuolillani istuu miehen kokoinen Homer-patsas, asuntomme seinät on kuorrutettu figuureilla, SW-miekoilla ja muulla sälällä. Kirjahyllyyn on tungettu lisää figuureja ja leluja sekä rivi rivin jälkeen sarjakuvia... Ja makuuhuone? Otan joskus kuvan, se on varastotila. Siellä ei ole seinää sitten keräilyhuoneen tyhjentämisen jälkeen näkynytkään, sillä se on pahvilaatikkojen takana piilossa. Ja ne laatikot... ne ovat täynnä leluja. Kun puhutaan keräilijän kanssa elämisestä...


Ehkäpä käperrynkin vain sohvalle ja annan olla taas. Leivon poikien kanssa ja luen sitten Dawkinsin Jumalharhaa tuulihattujen tai pullan kanssa? Tai ehkä keskityn tänään nimikirjoihin? Nimet, ne ovat sitten ihania!

Ei ihan lankalauantai, mutta keskiviikko kai käy?

Lankaa, lankaa, lankaa, lankaa. Puhutaan langasta, jookos kookos!

Mummolan lankoja pestyinä ja kuivumassa saunanlauteilla. Mitä lie laadultaan? Paksua se on kuin mikä!

Lohdullinen Ainosta tehty kaulahuivi. Ihanaa lankaa!

Hammastani jomottaa, ei vielä kovaa, mutta tarpeeksi. Siis sen verran lisääntyvissä määrin, että entiset kipukokemukseni ovat osoittaneet tämän kasvavan nousevassa käyrässä, ei laskevassa. Olen ikävän tietoinen, että tämä on puhtaasti itseaiheutettu harmi. Pesen hampaani aamuin illoin, käytän hammaslankaa, mutta ne se makea ei taida tehdä hampailleni yhtään hyvää. Heti aamukahdeksalta soitin epätoivoissani päivystävälle hammaslääkärille, nyt kello 9:45 olen todennut, etten saa suutani auki. Koko poskikin on kipeä. (Hammaslääkärissä käyty. Tasoittivat hampaita ilman puudutusta, nyyh. Hammas elossa, ehdotti jotain laitetta suuhun, joka estää minua puremasta enää lisää hampaita kuolioon. Ja tämäkin hammas menee siihen pisteeseen, jos ei narskuttelu yöllä lopu, plääh!)

Kiitos lääketeollisuudelle, jotka keskittyvät poistamaan potilaidensa kipua (ja viemään heiltä rahat). Suomeksi siis syön nappia naamaani. Olen siinä määrin epätoivoinen, että heitin avoimeen hetulaani jopa vessanpöntön viereen pudonneen lääkkeen (jos ei Viljami sairastu pöntön nuolemisesta, niin en kai minäkään?). Niitä ei ole paljon jäljellä, mutta tarpeeksi siihen asti, että pääsen lääkäriin. Mutta se siitä hammaskivusta. Nyt on keskityttävä johonkin muuhun kuin siihen.

Ruskea shaali syksyn pimeisiin aamuihin. Ohje Dropsin sivuilla.

Olen aivan innoissani neulomisesta ja virkkauksesta. Siirryin pöökallopeitostani uusiin haasteisiin ja jätin sen hetkeksi hautumaan. On tosiaan itsellevahingollista keskittyä vain yhteen työhön... Lukuunottamatta kiireellisesti ja välttämättä valmiiksi saatavia projekteja. Siis sellaisia, mistä saa rahansa asiakkaalta tai sellaisia, jotka tulevat juhliin ylle. Sain siis ainakin yhden projektin valmiiksi. Neuloin itselleni Dropsin Vienna-langasta ihanan lämpimän shaalin, jonka voin heittää kylminä syys- ja talvipäivinä takkini päälle, kietoa jopa kaulalleni ja sitten lämmittää itseäni pitkinä koulupäivinä.

Viennaa ja 7-veljestä, samassa laukussa ja sulassa sovussa?

Nyt tarkoitukseni on tehdä itselleni Star Wars-olkalaukku. Saa nähdä miten onnistun tekemään siihen kapinnallisten logon. Suunnittelin kuvan (ensimmäistä kertaa) ja nyt kokeilen toteuttamista (ensimmäistä kertaa). Tämä tosiaan vie mukanaan. Miksi en ole aiemmin aloittanut neulomista ja virkkaamista? Miksi en ole tajunnut miten upeaa on hipelöidä lankoja kuvitellen mielessään mitä kaikkea upeaa tästäkin voi saada aikaan. Ja miten en ole tajunnut sitäkään, että omasta kehittymisestä, olkoon se kuinka hidaista ja solmuista tahansa, on niin ylpeä ja tuntee oikeasti saavuttaneensa jotain? Lankakauppa on tällä hetkellä minulle kuin taivas. Saan sydämentykytyksiä siitä, että ladon lankoja koriin hyväillen niitä.

Teddy, Teddy, Teddy, Teddy

Olen siis pettänyt lupaukseni, etten osta uusia lankoja ennen kuin vanhoja on kulutettu. Ehkä tuo shaali voidaan laskea lankojen kulutukseksi? Kävi kuitenkin niin, että jouduin ostamaan näille ihanille Mohair-langoille ja teddyille uuden laatikon edellisten päälle. Ja vieläkin on yksi muovipussi lattialla täynnä 7-veljestä lankoja. Hukun seiskaveikkaan! Se on kyllä kieltämättä käytännöllinen lanka, ei sen puoleen. Ja sitä menee PALJON pöökallopeittoon.

Kävin hakemassa myös Robin Hoodin tarjouksesta (3 kpl 7-veikkaa kympillä) lisää mokomaa lankaa. Tarvitsen tuota vihreää Viennan seuraksi, koska teen kaksinkertaisella langalla SW-laukkuani ja tuota punaista sekä valkoista siskonpojan Nintendo Mushroom-hattuun. En vain tiedä ihan tarkalleen miten sen toteuttaisin. Liian löysä se ei saa olla, pitäisikö se tehdä kaksinkertaisesta langasta, kuinka ohuita puikkoja käytän siihen, pitääkö sen levetä kuitenkin vähän vai teenkö vain munankuoren muotoisen lätsän... HUOKAUS, aloittelijan mieleni on pyörällään kaikista näistä kysymyksistä!

"Kamera, anna mä tökkäisen ihan äkkiä!"

Viljamin sormenjäljen takaa otettu onnistunut otos!

Ehkä voisin käydä lepuuttamassa neulomispulmien (ja Dawkinsin Jumalharhan) rasittamia aivojani johonkin kulttuurilliseen kohteeseen... Lapsien kanssa kenties. Tosin miten tuon Viljamin kanssa uskaltaa mennä mihinkään? Niin kamala kaupunkireissu tuon lapsen kanssa tuli taas tehtyä. Siihen kuului taas autotielle karkaamista, veteläksi heittäytymistä erinäisissä paikoissa, kuten keskellä ruuhkaista suojatietä, kiukuttelua, huutoa, pään hakkaamista lattiaan, tavaroiden viskomista, you name it! Kuvitelkaa häntä museossa. Ehkäpä hänet jätetään suosiolla hoitoon?

Mutta miten olisi luonnontieteellinen tai Suomen kansallismuseo? Simo tahtoisi käyttää koko perheen erilaisissa taidenäyttelyissä ja Suomenlinnassa. Runebergin kotiin meidän ei Simon mukaan kannata mennä. Ei se heebo ole edes koskaan kotona, kun sinne menee...