Eme, reviirimerkkimies

Tarvitsisin nyt valtavan ison kupin mustaa kahvia. Bensiiniä unen turruttamille aivoille. Jos vaikka sillä saisi iän ja tekemisenpuutteen tylsyttämistä aivoista irti jotain mahtavaa... Vaikka, vaikka jonkin omaperäisen ajatuksen tai upean ja syvällisen mietelauseen! Vaaauuuu! (Neuvoisin lukijoita olemaan varautuneita siihen, ettei minusta saa tavallista enempää irti :D )

Eilen oli aurinkoinen päivä. Siitä olemme nauttineet oikeaoppisesti ulkona ja lapset vastuullisesti puolialastomina. Kunpa vain voisimme oleilla enemmänkin takapihalla. Se ruohottomuus vain hieman häiritsee. Viiliksen ainoa tarkoitus elämässä on saada pöllytettyä multaa ympäriinsä siinä lyhyessä ajassa, joka minulla kestää hyökätä portailta hänen kimppuunsa. Tietyt asiat kuitenkin saavat hänen loputtoman uteliaisuutensa suuntautumaan hetkeksi pois siemennetystä pihastani.

Sellaisia ovat esim. vesi erilaisissa astioissa. Se oli kyllä kukankasteluvettä, mutta selkäni kun käänsin, niin molemmat pennut istui sangoissa. Eläköön kesä! Tuosta selänkääntämisestä puheenollen, lapsilla on oivia neuvoja siihen, miten sotkun onnistuu piilottamaan. Eilen oli puhetta siitä, kuinka tuo Eme oli käynyt piirtämässä Lirkun valonkatkaisijaan taiteellisen näkemyksensä vihreästä suhrusta. Pidettyäni pakollisen äidillisen ja tiukkasanaisen saarnan oikoakseni lapseni näkemyksen siitä, että taiteilija saa suhrata kaikille tylsille pinnoille koristuksia, Eme korjasi näkemystäni rätin ja puhdistuksen tarpeesta, "Pistä äiti valot kiinni ja et enää näe niitä laisinkaan!!!" Kieltämättä... nopeaa ja tehokasta. Vaikka tiedän yhä edelleen niiden olemassaolon, en tosiaan näe niitä pimeässä. Toimii kaikkeen sotkuun! Tiskipöytä täynnä? Ei hätää, valot kiinni ja tiskit katoaa! Pölypalleroita nurkissa? Valot kiinni ja pölypallerot häviävät kuin taikaiskusta. Toinen yhtä tehokas tehokeino on silmien sulkeminen!

Tuossa eilen mietin, mitä teen takapihan portaille. Kesäni kun on virallisesti sitten korkattu.

Ihanaa, sehän on... tikku!

En saanut tuota tikkua pois sitten millään. Lopulta yritin viiltää jo varpaankärjestäni mattoveitsellä ihoa auki ja kämäisillä pinseteilläni nyppiä sitä kokonaisena, mutta siitä irtosikin vain paloja . Soitin häpeillen terveyskeskukseen, jos voisivat auttaa minua. *yksii* Miten niin muka uusavuton? En varmasti ole! Noh, menin kuitenkin sinne arvauskeskukseen häntä koipien välissä. Enkä tiedä mikä oli se päälimmäinen reaktio taas mitä me herätimme? Närkästystä vai huvitusta nuorimman kanssa. Keskimmäisen kummikin jo kysäisi, ettei sitten tullut mieleen tehdä hieman hiljaisempi ja rauhallisempi lapsi, tai harkita vaikka kaulapantaa tai jotain... Sanoin, että muuten voisin käyttää vaikka valjaita, mutta kun keskustelupalstojen mukaan ne on kidutusta ja tappaa suunnilleen lapsen luovuudenkin. Eihän niitä voi paheksumatta käyttää. Onhan se nyt kumma, jos ei lasta saa opetettua pysymään paikoillaan ilman valjaita, vaan niitä pitää taluttaa kuin pahaisia kapisia rakkeja. Kun nyt tässä muistelen, niin oppii ne tosiaan jossain vaiheessa. Emekin oppi sen taidon heti kun jäi polkupyörän alle. Kahden renkaan ja aikuisen naisen ajettua keskiruumiin yli, poika ymmärsi kummasti mitä tarkoitetaan sanoilla "Jäät kohta jonkun alle, nyt paikoillasi pentele vieköön!" Kyllä, kysykää minulta vaan. Minulta löytyy vastaukset jokaiseen lapsenhoitopulmaan. Vuoden äitipalkintoa odotellessa.

Isä toi valokuvia viime kesältä. Siellä oli serkun häistä paljon epäonnistuneita otoksia, valokuvaajana toimin ilmeisesti minä. Taidonnäytteisiin kuulukoon mm. tämä oiva otos, joka kuvaa elämää.


Pappi tuolla päiden välissä kuvastaa niitä kaikkia etappeja, joita käymme lävitse, symbolisesti, jotta myös tällaiset ateistiällötykset voidaan laskea mukaan: syntymää, naimisiin menemistä, perheenperustamista, kuolemaa. Ja nuo takaraivot tahtovat selvästi sanoa meille, että me kaikki... ööh... katselemme sinne tulevaisuuteen. Jotta muistaisimme menneisyyden olevan takanamme ja ja ja. Luultavasti on taas parempi olla hiljaa.

Vettä satoi kuin laktoosi-intolerantin takapuolesta maitokekkereiden jälkeen. Ennätin uusia kenkiäni pitää tasan sen verran, että astuin pihalle katoksen suojaan.


Onneksi tuli tuhlattua näihin sandaaleihin ruhtinaalliset 15 euroa, eikä ostettua mitään satasen juhlakenkiä. Luultavasti olisi ollut niin pitkä tappi otsassa juhlien jälkeen, että se olisi kolissut vastarannan saariin.


Jamskulia ja Emeä kiinnosti tuo valojen vannominen todella paljon. He eivät edes yrittäneet näyttää kiinnostuneilta tai innostuneilta. Jamin mielestä papilta tule puhetta loputtoman paljon. Miksi muuten lapsia ei kyllästytä koskaan oma loputon hokeminen ja saman kysymyksen toistaminen? Kun kahdettakymmenettä kertaa vastaat lapsen "Loppuuko tää jo?" kysymykseen, joko "Ei", "Kohta" tai "Huomenna", niin luulisi lapsenkin jo keksivät itselleen muuta viihdettä.

Onneksi minulla oli oiva tekosyy oleskella paljon sisällä noiden häiden aikana. Viilis kun tarvitsi ruokaa ja tissiä sekä unta. Pari oli jo vihitty ja kaikki vieraat istuivat pöydissä katosten alla. Minä oleskelin sitten paljon sisällä ja tarkkailin juhlia tuvan ikkunoista. Niin ja siitä tulikin mieleen, että pitäisi aina muistaa mitä noille lapsille hokee ja sanoo. Kesken kaiken Eme vetäisee housut alas, 150 vierasta ympärillään ja käy luikauttamassa katosten keskustassa olevan näsiän juurelle reviirimerkkinsä. Minä huudan ikkunan takana äänettömästi mielessäni "Eiiiiiiiiiiiii siiiiiheeeeen". Koko kesän ajan on hoettu "Älä tuhlaa vettä, mene ulos pissalle. Täällä ei saa vetää vessaa jatkuvasti, mene puskapissalle. Käy puunjuurella tai anna kukille sadetta. ULOS, ULOS, ULOS!" Hieman hävetti, täti tuli nauraen sisään ja kysyi näinkö... NÄINHÄN MINÄ!!! Onneksi mummolan lääkekaapista löytyi vielä kamferitippoja heikkoustiloihin, voin turvautua vastaisuudessa kun alkaa pyörryttämään.

Viime kesä oli kyllä huippu. Katsokaa tuota rantaa! Se huutaa uimaan!



Ja ihana, ihana mummolan talo. Vinossa kuin Pisan kaltevatorni, mutta rakas kuin mikä. Mulla on ihan koti-ikävä.

Hei, lähdetään kunspaskaan

Tytär selitti suuna päänä kuinka ovat menossa Kunspaskan eläintilalle kevätretkelle. Pikkaisen pisti naurattamaan. Kysyin voisiko toistaa, "Kunspaskaan, kunspaskaan, niin tässä lukee". Nappasin lapun ja Lirkku kikatteli mielipuolisesti. Lapussa luki "Kevätretki Kungsbackan eläintilalle". Melkein oikein luettu.

Lirkku selittää taas jotain ihan suunapäänä.

Lirkku kävi myös uudella koululla tutustumassa uuteen luokanopettajaansa, koulukavereihinsa, luokkaansa ja tietysti yleisesti koko kouluun. Suurimpina shokkeina oli koulun koko ja oppilasmäärän aiheuttama hälinä ja hyörinä sekä ruokatarjottimet ruokalassa. Siitä paasattiin pitkä tovi kotimatkalla.
"Kuvittele äiti! Siellä on tarjottimet! Miksi siellä on tarjottimet? Ne oli tosi hankalia ja painavia ja epäkäytännöllisiä. Siis siihen pitäisi kerätä kaikki kerralla. Ruoka, juoma, haarukat ja veitset, servetti. Kuvittele!!! Mä en ymmärrä."
Muuten oli kuulemma ihan kivaa, joitain tuttujakin uudella luokalla on, kavereita kuorosta ja musaopistolta. Ja mikä aiheutti eniten iloa? Tieto siitä, että Sateen uudella luokalla on 18 tyttöä ja vain kuusi poikaa. Nykyisellä luokalla on nimittäin tilanne juuri toisinpäin. Voi sitä onnen määrää, jonka tyttöylivoima on Lirkulle antanut viime päivinä... voi sitä onnen määrää.

Mekin kävimme ensimmäistä kertaa vanhempainillassa. Ja tuli taas mieleen, että on viimeinen kerta kun lähden mihinkään tuon Tuhon kanssa. Se ei ollut hetkeäkään paikoillaan. Se pomppi koko vanhempainillan ajan. Ylös, alas, ylös, alas, ylös, alas tasajalkaa, pomppu, huudahdus väliin ja sitten yritetään karkuun. Huutoa, kun äiti ei päästä irti. Sitten pomppu, pomppu, pomppu, pomppu... Tuntui, että ihmisten katseet porautuivat meihin. "Eikö ne nyt saa tuota poikaa edes hetkeksi pysähtymään?" Vai olisinko erehtynyt? Ehkä kyse olikin säälivistä katseista, joihin oli sekoittunut helpotusta. Enemmänkin tähän tyyliin, "Voi vanhempi parkoja, miten ne jaksaa tuon kanssa, onneksi meidän Eetu..." :D Mahdollista on, että minua hävetti sen verran paljon, joten kuvittelen vain kysyvät katseet :D Sekään ei ole siis poissuljettu vaihtoehto, vaan saattaa olla todennäköisin.

"Hahhaa"

Tässä on muutama väkerrys lisää, joita miehen kanssa tehtiin. Hyvästi Markan Cernitit... Okei, jos luet tätä, niin en mie niitä kaikkia ole tuhlannut. Ja jos niitä nyt viime aikoina on mennyt vähän rankemmalla kädellä, niin ostan kyllä täydennystä.


Kaikille näille löytyi uusi koti nukkekodeista.

Pieniä Mammutin Villalankoja

Minullakin sormet syyhyäisi alkaa tekemään jotain pientä nukkekodin tyyppistä väkerrystä. Ei nyt varsinaisesti nukkekotia, mutta esimerkiksi huonetta pahvilaatikkoon. Vaan ehkä joskus myöhemmin. Kun Tuho on kasvanut ihmeellisestä tuhoamisvimmastaan pois... Sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.

Ps. opin tänään tärkeän läksyn kuinka decoupage-lakkakakka käyttäytyy ruukulla, jos ei ole pohjamaalia. Voi jehna. Täytyy mennä hakemaan uusi ruukku. Virheiden kautta voittoon.

Söherryksiä ja maidon kyllästämiä juttuja

Meillä on koko hitsin kämppä marinoitu maidolla. VAIKEASTI MAIDOLLE ALLERGISET PYSYKÄÄ POISSA! Tämä nuorimmainen niin sulokkaasti hoitaa tämän puolen mm. sillä, että täyttää suunsa maidolla. Sitten juoksee toiseen huoneeseen ja valuttaa tai purskauttaa maidon suustaan. Toinen on, että jos juo nokkamukistaan tai lasistaan, niin siinä saisi vahtia koko ajan vieressä mitä tekee. Käännyt selin, vaikka vain kääntääksesi letun ja huomaat pojan kaatavan maitoa nokkamukista lattialle tai upottaneen kätensä mukiin ja heiluttavan sitten sormista tippuvat maidot villisti ympäri seiniä. Miksi, oi miksi?

Viilis lienee rauhallisinakin päivinä hieman villi. Raskausaikana hän oli tosi rauhallinen köllijä, vastasyntyneenä oli hiljainen, nukkui ja olla möllötti. Sitten oppikin rytinällä liikkumaan. Sen jälkeen "rauha" on ollut hyvin suhteellinen käsite.

"Näytä ilme!"

Vaikka ehkä nykyään on nähtävissä jo hieman rauhoittumisen merkkejä? Ei se ehkä ihan koko ajan ole enää sotkemassa tai tutkimassa paikkoja, joihin hänellä ei olisi asiaa. Eilen se kyllä juoksi taas leipäveitsi kädessä olohuoneeseen riemusta kiljuen ja Eemeli kiljuu suoraa kurkkua, että "Äiiitiiii, se melkein puukotti mut". Ilmeisesti oli leipää vailla, kun pistin patongin pois. Ja viikon multa-annoskin on syöty (käytiin anoppilassa ja Viilis vieraili parvekkeella). Ilmankos anoppi on niin loppu meidän vierailun jälkeen. Kyllä minä ihan oikeasti siivoan meidän jälkiä parhaani mukaan. Pakkohan se on. Muuten me saadaan porttikielto sinne :D

Tyttären koululla oli myyjäiset jonne tein Markan kanssa nukkekodin tavaroita ja kukkaruukun koristeita myyntiin. Menekki oli vähän huono, mutta nyt voin ilahduttaa jotakuta näillä tavaroilla.

Kukkaruukun karmistuksia

Komistuksia nukkekotiin

Valmiina myyjäisiin. Ostakaa meidät!

Eemelille me ei tuota cernitmassaa annettu kamalasti, kun se ottaa palan, hieraisee ja kiljaisee "valmis". Mummu kuunteli toisesta huoneesta meidän kieltelyjä ja porinaa, niin se lahjoi lapsen savella... Poika sitten väkersi ja väänsi muutamat makkarat. Siitä puhe mistä puute... Ja unohtakaa kaksimielisyydet, kyse on ihan tyyliin HK:n blööstä :D

Tädinkin väkerrykset esillä, huomatkaa upea hamppari etualalla ja makkarat oikealla...

Myyjäisten tuotto meni muistaakseni lyhentämättömänä Viipurin kodittomille koirille. Hyvin oli rahaa tullut ja minunkin mukaani tarttui vanhoja opetustauluja noiden poikien huoneeseen, suoraan kultaiselta seitsemänkymmentä luvulta. Ostin myös vanhan maantiedon oppikirjan vuodelta rusina.

Tänään pitää mennä noiden kahden apinan kanssa vanhempainiltaan Lirkun uudelle koululle. Pylly. En saa hoitajaa mistään. Ehkä minä vain sidon tuon nuorimman sateenvarjorattaisiin. Ja aina kun ryhtyy möykkäämään, tungen naksun suuhun? Miten hiljennetään möykkäävä lapsi? :D Tungetaan jotain sen suuhun! :D Ei keksejä, sokerilla on hassuja vaikutuksia.

Hah, tuo esikoinen kysyi olenko ylpeä, kun hän pääsikin sinne musiikkiluokalle. Kerroin olevani, miksi en olisi? Sitten alkoi pälätys. Ilmeisesti minun motiivini otetiin hieman eri tavalla kuin oli tarkoitus. Mun pitää vissiin hienosäätää itseäni. Silloin kun musiikkiluokalle oli hakuprosessi käynnissä, niin tytär halusi tietysti innoissaan mukaan. Minä päätin, että en vala turhaa innostusta ja uskoa tyttäreen. Siis valheellista, jossa vakuuttelen tyttären olevan maailman paras ja pääsevän varmasti sisään tai että kenelläkään muulla ei ole mahdollisuuksia. Aioin kertoa tosiasiat sellaisina kuin ne on. Sinne on hankala päästä, joten mahdollisuutesi ovat verrattain pienet. Sinne on paljon hakijoita ja varmasti muutkin musiikkiluokalle hakevat ovat myös hyviä. Ja tapahtuipa mitä tahansa, hänelle tapahtuisi hyvin, koska koulu jossa on nyt, on myös aivan ihana. Noh, tytär otti tämän ilmeisesti sillä tavoin, että en uskonut hänen mahdollisuuksiinsa :D "Sä et sitten millään voinut uskoa, että pääsisin sisään. Ihan kuin et uskonut silloin aikaisemmin, että pääsisin musiikkiopistoon". En minä nyt ihan noin tarkoittanut, koska on Sade ihan lahjakas :D Halusin kyllä alunperin varmistaa sen, että pystyy ottamaan pettymyksen vastaan, mikäli hänet hylätään.

Muutenkin musta tuntuu, että puhun ihan käsittämättömiä. Vai onko vika vastaanottajissa. Jos huudan Viilikselle, että ei juokse parkkipaikalle, se ei ole kuulevinaan. Jos sanon Eemelille, että siivoaa sikolättinsä, se ei näytä ymmärtävän laisinkaan. Jos kerron tyttärelle, että likaiset vaatteet kuuluu pyykkikoriin, niin sekin tuntuu menevän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Osakseni saan tyhjiä, kaukaisuuteen tuijottavia katseita... Ehkä näillä lapsilla on jokin sisäänrakennettu kyky sulkea korvansa ja ymmärtää asiat haluamallaan tavalla.
Siivoa huoneesi on = laita yksi auto laiskasti lelukoppaan ja jatka leikkejäsi, kun äiti katoaa näkyvistä
Vie vaatteet likakoriin = nappaa äidin mieliksi muutama vaate lattialta ja puhtaiden, liitostettujen pyykkien kasa myös. Jätä lattialle puolet likaisista housuista ja kaikki parittomat sukat, jotka voi sitten jossain vaiheessa tunkea takaisin (likaisina) vaatekaappiin.
Et syö sitä! = Tämän täytyy olla hyvää, maistetaanpas.
Nyt hampaiden pesulle = tällä tarkoitettiin varmasti jotakuta muuta.
Pukisitko vaatteet yllesi = tarkoittaa varmaan tätä yöpaitaa.
Meillä on kiire = Hah, katsotaan kuinka äidin suonet pullistuvat otsasta ja korvat punoittaa.
Et visko sitä ruokaa! = Visko ruokaa, visko ruokaa, visko ruokaa, jeeeee.
Sohvalla ei pompita = en mä oikeastaan pompi, vaan heilun ja juoksen.

Samoin kaikki ovat varmasti kuulleet valikoivasta kuulosta. Kukaan ei ota kuuleviin korviin, jos käsken syömään. Mutta yritä ottaa salaa vaikka yksi viikonlopulta ylijääneistä karkeista kaapista tai avata ihan hiljaa limpparipullo, niin on jokainen pentu rivissä huutamassa omaa osaansa saaliista.

Onneksi muistavat kiittää silloin tällöin. Vaikka olisi ihan pieni juttu mistä kiitosta saa, niin kyllähän se vanhan äidin sydäntä lämmittää. Kuten tänä aamuna. Eemeli lorottaa seisten pönttöön ja suu käy samaan aikaan, katseen harhaillessa jossain katossa. Käskin poikaa katsomaan minne sillä letkullaan sohii, kun yli jo roiskaa,
"Kiitos äiti, kun varoitit. Kiitos tosi paljon, ihanaa kun varoitit!" poika huokaa kiitollisena.
Hmm...

Sateen puu-ukkoja, ei kuulemma rangaistusmuotona tehtyjä.

*Burbs*

Meidän kamera on kyllä ihan käsittämätön

Sen lisäksi, että se ottaa aivan tajuttoman huonoja valokuvia...

Lisäyksenä mainitsen ja painotan, että valokuvaajassa ei tietenkään ole mitään vikaa.

...niin se hävittää niitä. Joskus se korvaa kaikki ottamasi valokuvat aina sillä viimeisimmällä kuvalla. Olin siis ottanut kasan valokuvia herkkuruoista ja siitä opettajalle tekemästäni ruukusta ja sen tuskaisesta valmistamisesta. Ja ainoa kuva, joka meidän kamerassa oli, oli se viimeinen kuva ennen ruokailua. Aaaaarrrggghhhh!


Ruoka oli kyllä hyvää! Onneksi siitä jäi edes kuva. Valmistin tofulle marinadin ja pistin ne jääkaappiin muhimaan useammaksi tunniksi. Marinadiin tuli silputtua sipulia, valkosipulia, ei puristimen läpi raiskattua, vaan sellaisena mukavan rouskuvaksi veitsen lappeella murskattua ja vasta sitten hienonnettua, muscovadon ruskeaa sokeria, soijaa, punaista curry-tahnaa, hieman raastettua inkivääriä ja tilkka öljyä päälle. Sekaisin ja tofut joukkoon.

Muhinointia, muhinointia, muhinointia ja pannulle ruskistumaan. Lopuksi perään heitettiin vihreää ja punaista paprikaa suikaleina ja kesäkurpitsaa kuutioina. Lisukkeeksi tein uunissa perunalohkoja edellispäivän keitetyistä potuista. Päälle sivelin marinadiksi öljyä, jossa oli hivenen suolaa, töräys sinappia ja seesaminsiemeniä. Paistoin ne uunissa mukavan rapsakoiksi!

Ihanaa tuli, olisin voinut syödä kerralla koko annoksen, ellen tietäisi millainen tuska on ähkyisellä ihmisellä. Nautin jokaisesta suupalasta ja lopuksi nappasin kaapista allergialääkkeen ja otin astmasumun, hitto mikä kyykerö olen. Kyllä, jouduin jälleen kerran toteamaan olevani allerginen tofulle :D Ei se mitään, aion valmistaa sitä toistekin.

Olen päässyt ruukkuprojektissani jo niin pitkälle, että se kaipaa vain multaa, kasvia törröttämään siihen keskelle, silkkinauhaa ympärilleen ja tyttären valmistamaan kukkaruukunkoristetta. Mitä minä sanoin, melkein valmis! Valmistuksesta sen verran, että taritsen paljon harjoitusta tuon hiton decoupage-lakan kanssa. Olen pyllystä! Se hiton liina rypistyi, minä tartuin joka paikkaan, lakka tarttui joka paikkaan, liinat jäi kiinni vääriin kohtiin ja menivät päällekäin :D Jos ei oikeasti olisi niin tarve saada tätä valmiiksi, järjestäisin ruukunrikkojaiset. Vaan hittoon täydellisyys! Työ on tekijänsä näköinen.


Joten saa luvan kelvata!

Olen minä muutakin tänään tehnyt. Olen "keinosiementänyt" meidän takapihamme. Eiköhän sieltä kohta pieni ruohovauvamatto esiin pukkaa. Opinkin jotain. Nimittäin sen, että "LUE AINA ENNEN OSTAMISTA JA KÄYTTÄMISTÄ KÄYTTÖOHJEET". Ostin meidän takapihalle siementä sitten 2,5 kg, joka riittää 100m2:n alueelle. Hups, montakohan neliötä tuossa takapihassa taas olikaan. Eli vaikka hieman liioittelin viskoessani vasemmalle, oikealle, eteen ja taakse niitä siemeniä melkein koko pussi on käyttämättä. Tyhmästä päästä kärsii ainakin lompakko jos ei muuta. Se ressu kun on jo muutenkin laiha. Huostaanotettaisiin, jos viranomaiset tietäisivät miten huonolla ruoalla raasu jatkuvasti on.

Olen yrittänyt saada tuota meidän nuorinta mölymakkaraa puhumaan muutakin kuin "auto", "oooh", "anna" ja "nam, nam, nam". Aamulla sitten tuli luokse ja sanoi "anna paita". Minä innoissani ja äidin ylpeyttä täynnä pyysin toistelemaan sanoja. Ja poikahan toisti. Sieltä tuli jopa "isi". Kun mies heräsi, pyysin tietysti toistamaan taas kuin koulutettu apina noita aamun oppeja. Mitä vielä, se pomppi tasajalkaa, huusi ja möykkäsi taas ihan möykkäämisen ilosta ja hoki "auto, auto, auto, auto". Kukaan ei usko minua, että tuo osaisi puhua jotain muutakin... Olen varma, että Viilis tietää mitä tekee! Minä todella tarvitsen sen videokameran ja äkkiä. On edes joku mahdollisuus todistaa, että vaikka valaistus huoneessani on ehkä huono, ei se lamppu ihan täysin rikki ole.

- Anna, anna, anna, anna, anna, anna!

Nyt olisi kai mentävä taas. Ehkä, kun olen ollut nyt näennäisesti näin ahkera, saan oikeasti suoritettua sen maailman epäkiitollisimman homman, siivouksen loppuun.

Karkkiaddiktin karkkipäiväpurnaus

Launtai. Juuri mietin mistä menisin ostamaan lauantaikarkit. Nuo lähikaupan karkit kun tuntuvat niin kokeilluilta. Näin puhuu aito sokeriaddikti! Tahdon enemmän, ENEMMÄN, kuuletteko. Kaupalla pitää olla varaa mistä valita. Kyllä minä ihan totuuden mukaisesti ottaisin niitä irtokarkkejakin tuosta lähikaupan karkkihyllystä, mutta kun se näyttää niin epäsiistiltä. Ne kourut on aina täynnä karkkeja. Siellä on hylättyjä karkkipusseja ja ne kauhat on pesty kuka tietää milloin? Luultavasti pennut ovat kierittäneet niitä kauhoja lattioillakin. Siis kaikkihan olisi hyvin, jos se olisi edes näennäisesti siisti, mutta eivät ne edes siinä onnistu. Nyt se irtokarkkihylly huutaa olevansa täynnä norovirusta, koirankakkaisia sormenjälkiä, pikkulapsien kuolaa ja muita yököttävyyksiä.

Jos S-market ei olisi niin kaukana, menisin varmasti sinne. Eli todellisuudessa menen tuohon lähikauppaan ja ostan taas samaa kuin aina ennenkin. Kyllä elämä taas potkii päähän!

Mun pitäisi mennä takapihalle istuttamaan uusi nurmikko ja repimään ylös noita voikukkia. Vaikka hyödytöntähän se on. Kun yhden revit, huomaan kymmenen uutta alkua. Toisaalta, parempi kai tuhottomasti voikukkia kuin niitä hiton kotiloita. Hyvä että etuovesta pääset postilaatikolle ilman, että olet aamulla tallonut joka askeleella noin kaksikymmentä limailjettävyyttä. Mistä hitosta niitä sikiää??? Okei, typerä kysymys, johon ei tarvitse vastata...

Meidän takapiha siis näyttää nyt tältä.


Siinä on hieman eroa entiseen...


Tämän asunnon entinen asukki tulisi ja kuristaisi minut pihani rikkaruohoilla jos näkisi pihansa nyt. Ainakin kotilot hävisivät, kun revin puskat ja rehut ylös. Enkä minä hirveästi kukkasista perusta. Onhan ne ihan nättejä, jos joku osaa ja jaksaa niitä hoitaa. Puhumattakaan niistä kotiloista, joita ensimmäisen kesäni jälkeen keräsin pihaltani pois tuhatmäärin.

Musta tuntuu, että mulla on vähän hommat rästissä. Kämppä huutaa siivoajaa, takapiha laittajaa, keskeneräiset neuletyöt viimeistelijäänsä, kanteleliitto tahtoo kanteleensa, mies ja lapset ruokansa (ihan turha toimitus, kyllä ne varmasti auringonvalollakin eläisi, jos vain kokeilisivat), opettajan lahja tekijäänsä, etupiha hoitajaansa, kukat kastelijaansa, lastenhuoneet natsia, joka käskisi lapset keskittymään niiden siistinä pitämiseen. Pitäisi ottaa yhteyttä sinne musiikkiopiston yhteydessä toimivaan vanhempain yhdistykseen ja ilmoittautua vapaaehtoiseksi, koululle pitäisi mennä myyjäisiin ja viedä jotain myytävää mukanaan, tuhat kirjaa pitäisi lukea loppuun ja käydä vielä muutamassa konsertissa tyttären kanssa. Ja olen onnistunut kaikkien näiden toimitusten välttelyssä viime viikkojen ajan. En tiedä olenko pirun taitava vai onnekas?

Täytyy varmaan lähteä. Karkkihammasta kolottaa ja riekkuapinat hyppii seinille. Tahtovat ilmeisesti ulos. Nuorin kanniskelee tuossa takkia ja älisee minulle. Yrittääköhän hän kertoa jotain? Ja pitää varmaan mennä katsomaan miksi hemmetissä meidän pihan penkki on nostettu seinää vasten :D


Apinatarha hiljenee, mutta vain siksi, että apinat siirretään hetkeksi muualle mölyämään.

Ei enää synttäreitä, IKINÄ

Luoja, että ihminen voi inhota synttäreiden järjestämistä. Tiedä häntä, olenko vain niin mukavuudenhaluinen ja laiska, että siksi kammoaisin koko toimitusta? Vai liekö sillä jotain tekemistä asian kanssa, että Sateen synttäreitä on nyt vietetty kolmesti. Luultavasti meillä olisi ollut vain kahden synttärit ellei siskon ex olisi soittanut ja kysynyt, että milloinkas ne Sateen synttärit sitten oikein on.

- Hups, mites ne sellaiset sukulaiskestitykset taas pääsi unohtumaan. Juu, ensi sunnuntaina, tervetuloa.

Ja ei muuta kuin kauppaan. Herkkuina oli pätkisleivoksia, joissa oli suklaakuorrute päällä, koristeina nonparelleja. Villelle banaani- ja omenaleivoksia ja sitten Emelle ja Jamskulille todella sitkeää ja outoa "mukamas-mokkapaloja". Niiden ohje löytyy samasta paikasta kuin Viltsun leivokset, munatonta ja maidotona. Jos poikien leivokset olivat vähintäänkin ufoja, niin Villen muffinssit ainakin olivat ihan tajuttoman hyviä. Täytyy lahjoa kummipoikaa taas niillä.

Niin, sitten ne kaverisynttärit. Luultavasti pelottavinta tässä maailmassa on jumalaton liuta pikkutyttöjä ahtautuneena pieneen tilaan. Tällainen pitäisi kieltää lailla. Ensinnäkin se desibelien määrä ei voi olla sallituissa lukemissa tai kuulolle turvallista! Toisekseen... ne on PETOJA! Varsinkin jos juhlissa sattuu olemaan valmistamasi piñata!!!

Eli Sade pyysi minua valmistamaan Piñatan. Mistä lie innostukseni saanut, aloin sitä sitten vääntämään. Sitä sotkun määrää, joka siitä hiton jauhovesiseoksesta tuli. Viiliskin kävi auttamassa jatkuvasti upottamalla kätensä sinne ja juoksemalla karkuun. Sitten pestiin niitä hiton jauhoisia kädenjälkiä lattiasta, seinistä, pöydältä, sohvalta, sohvatyynyiltä. Tosi allergiaystävällistäkin... Tosin on myönnettävä, että yleensä onnistuin pitämään Viiliksen pois siitä hiton litkusangolta yksinkertaisesti tönimällä jalallani sitä pois ja huutamalla Simo apuun... perheväkivaltaa :D Sitähän täällä kannattaa mainostaa.



Meinasi usko loppua tämän hiton apinan kanssa. Ensinnäkin mulla oli erikeeperit lopussa, joten käytössä oli kuumaliima :D Ja senhän tietää miten hyvin minä ja kuumaliima sovitaan yhteen. Jokainen sormenpää oli palanut, kun niitä pieniä lappusia tohon sovittelin. Noin puolessavälissä apinakapinan valmistumista sitten löysin tavallista liimaa :D Eläköön! Helpottui ja nopeutui kummasti tämä valmistumisprosessi.

Koska olen yksinkertaisesti niin laiska ja pihi paskiainen, niin sen sijaan, että olisin jaksanut raahautua kaupunkiin ostamaan greppi- tai silkkipaperia, käytin apinaan Sateen housuja. Anttilan tuotteet on muuten ihan perseestä. Ne housut oli päällä ehkä noin kolme kertaa ja sitten kangas vain repesi käsiin. Korjasin ne kerran, Sade pisti päälle ja sama juttu kymmenessä minuutissa. Olipahan niistä jotain hyötyä jollekin, kun purkasin hieman angstejani ja revin, saksin ja raastoin ne palasiksi.

Ps. Ei kannata täyttää tuota piñataa ainakaan niillä Lidlin smarties-minisuklaarasioilla! Ne aukee yllättävän helposti. Toisaalta taas, Viilikselle löytyi paljon syötävää lattialta. Ja ovat vähemmän haitallisiakin kuin pikkukivet, jotka tavallisina päivänä kuuluvat hänen ruokavalioonsa.



Sitten kamalassa paniikissa väännettiin kutsukortit ja naamiaisasut. Kun kysyin mitä asua lähdetään toteuttamaan, niin Sade halusi olla hämähäkki. Hämähäkin perseen kohdalla iski paniikki.

- Sade, keksi jotain muuta. Paniikki iskee, ei ole aikaa eikä tarvikkeita.

Joten mitä sitten keksitään... Se haluaa olla kaalipää Alan Snow'n kirjasta "Lierolan kronikka, varokaa juustokiltaa!" :D Kuka tahtoo olla kaalipää?

"Kaalipää! Isoisä oli kertonut Artulle kaalipäistä. Tarina kertoi, että ne elävät syvällä maanalaisissa luolissa. Kerrottiin, että ne kasvattavat siellä kummia kasviksia ja palvovat kaaleja. Se liittyi jotenkin siihen miksi ne sitovat kaalin päänsä päälle."

Tällä kertaa raiskaan laiskana ja pihinä pirulaisena jo sinistä lakanaa. Voin puolustukseni kertoa sen olleen repeytynyt ja rikki. Soitto Markalle...

- Millä hitolla mä voin värjätä kangasta? Kun Robin Fuckissa ei ollut värinappeja.

Sain oivan neuvon katsoa kuukkelista :D Okei, kertoi se mulle, että etikkalla, suolalla, kattilalla, kankaalla ja karamelliväreillä saisi jotain aikaan. Sweet. Joten minä keittelen sitten sinisiä kaalinlehtiä illalla kattilassa. Simo päätti ottaa riskin ja kysyä mitä hittoa oikein teen. Sai ympäripyöreitä vastauksia kaalinpäistä.



Lopputulokset ovat tässä.



Totta kai vanhakin pukeutuu, kun kerran tilaisuus on...

Juhlat meni ihan ok, jos ei oteta lukuun tosiaan sitä meteliä, sotkua, kinastelua ja muuta pikkutyttöihin liittyviä lieveilmiöitä. Piñatan rikkominen oli ihan kamalaa. Tiedättekö, kun elokuvassa Veren vangit ne vampyyrit saavat siellä Pariisilaisessa teatterissa rippeet siitä tytöstä lavalla. Kertokaa tuo kohtaus sadalla ja saatte oivan mielikuvan millä tavalla lauma lapsia hyökkäsi saaliin kimppuun. Se oli kamalaa! Simo häipyi yläkertaan ihan suosiolla. Eihän se kivikasvo mitään säiky, mutta luultavasti tuo oli liikaa jopa hänelle. Se piiloutui makuuhuoneeseen ja paneutui banaanikalaansa.

Pitäisi kai mennä tekemään jotain kotihommia, eikä istua perse homeessa vääntämässä itkua synttäreistä :D Seuraavalla kerralla itketään sitten noita Emen kemuja x)